Olivatko he huomanneet Lagön saaren tuolla Lövenin selällä? Olivatko he nähneet sen eteläpuolta, joka rosoisena kalliona kohoaa pystysuorana vedestä? Olivatko he nähneet sen pohjoispuolta, joka kallistuu loivana rinteenä järveen ja jossa kapeat hietaniemekkeet, joilla kasvaa suuria, komeita kuusia, kiertelevät vedenrajaa ja muodostavat ihmeellisiä pikkujärviä? Sinne ylhäälle, jyrkälle kallion huipulle, jossa on vielä muinaisen merirosvolinnan pirstat, hän rakentaa nuorelle kreivittärelle linnan, marmorilinnan. Leveät portaat, joiden juureen liputetut venheet voi laskea maihin, hakataan kallioon aina järveen asti. Siellä on säteilevät salit ja korkeat tornit, kultahuiput. Siitä tulee nuoren kreivittären arvoinen asunto. Se vanha puuhökkeli Borgin niemellä ei ansaitse hänen jalkansa astuntaa.
Kun hän oli puhellut näin kotvan aikaa, alkoi jo kuorsauksia kaikua keltaruutuisten uudinten takaa. Mutta useimmat kiroilivat ja voivottelivat häntä ja hänen hullutuksiaan.
"Ihmiset", sanoo hän silloin juhlallisesti, "minä näen ihmistöiden tai ihmistekojen pirstaleiden peittävän viheriöivää maankamaraa. Pyramidit painavat maata, Baabelin torni on kerran puhkonut pilviä, kauniit temppelit ja harmaat linnat ovat ylenneet sorasta. Mutta kaikesta, minkä kädet ovat rakentaneet, mikä siitä ei ole rauennut tai ei raukea? Oi, ihmiset, heittäkää muurikauha ja saviruukki! Levittäkää muurarin esiliinat päänne peitoksi ja laskeutukaa rakentamaan unelmienne valoisaa linnaa! Mitä tekee henki kivi- ja savilinnoilla? Oppikaa rakentamaan katoamattomia linnoja unista ja näyistä!"
Niin sanoen hän meni nauraen levolle.
Kun kreivitär kohta sitten sai kuulla, että majurinrouva oli vapautettu, hän valmisti kavaljeereille päivällispidot.
Siten alkoi hänen ja Gösta Berlingin pitkäaikainen ystävyys.
Yhdestoista luku
KUMMITUSJUTTUJA
Oi, myöhäisen ajan lapset!
Minulla ei ole teille mitään uutta kerrottavaa, vain vanhaa ja melkein unohdettua. Satuja muistan lastenkamarista, jossa pienokaiset istuivat matalilla jakkaroilla valkopäisen kertojamummon ympärillä, tai väentuvan pystyvalkean äärestä, missä rengit ja torpparit pakinoivat höyryn löyhytessä heidän märistä vaatteistaan, — ja he vetivät puukkonsa povelta nahkatupesta levittääkseen voita paksulle, pehmeälle leivälle — tai saleista, joissa vanhat herrat soutivat keinutuoleissaan ja tarinoivat höyryävän totin vilkastamina menneistä ajoista.