Ystävät, ihmisten lapset, te, jotka tanssitte, te, jotka nauratte! Pyydän hartaasti, tanssikaa varoen, naurakaa varoen, naurakaa lempeästi, sillä paljon onnettomuutta voi koitua, jos pehmytpohjainen silkkikenkänne polkee herkkätuntoista sydäntä, kun sen pitäisi polkea kovia palkkeja, ja riehakas, hopeanhelkkyvä naurunne voi saattaa jonkun sielun epätoivoon.
Oli kai todellakin niin, että nuoret jalat olivat polkeneet liian tylysti vanhaa Ulrika Dillneriä, ja nuorten nauru oli kaikunut liian ylimieliseltä hänen korvissaan, koskapa hänet valtasi yht'äkkiä vastustamaton into hankkia naidun naisen arvonimi ja valta. Hän taipui viimein ilkeään Sintramiin tämän kauan kosittua, lähti hänen vaimokseen Forsiin ja eli erillään vanhoista bergalaisista ystävistään, erillään vanhoista rakkaista askareistaan ja entisistä jokapäiväisen leivän huolista.
Se naimiskauppa tehtiin rutosti ja ratosti! Sintram kosi joulun tienoilla ja helmikuussa vietettiin häät. Sinä vuonna asui Anna Stjärnhök kapteeni Ugglan luona. Hän korvasi hyvinkin vanhan Ulrikan, ja tämä voi tunnontuskitta lähteä talosta valloittamaan rouvan nimeä.
Tunnontuskitta, mutta ei katumuksetta. Ei ollut hyvä se paikka, jonne hän joutui; suuret, autiot huoneet olivat kauhun kamaluutta täynnä. Heti pimeän tultua häntä alkoi puistattaa ja kauhistaa. Hän oli menehtyä koti-ikävään.
Pitkät sunnuntai-illat olivat kaikista vaikeimmat. Niistä ei ollut ikinä tulla loppua, niistä enempää kuin monista tuskan ajatuksista, jotka vatvoivat hänen aivoissaan.
Sattuipa kerran, eräänä maaliskuun päivänä, kun Sintram ei vielä ollut palannut kirkolta päivälliselle, että Ulrika meni yläkerran saliin ja istahti klaveerin ääreen. Se oli hänen ainoa lohdutuksensa. Tuo klaveeri, jonka valkeassa kannessa oli huilunsoittaja ja paimentyttö, oli hänen omansa, hänen vanhempiensa peruja. Sille hän sai valittaa hätäänsä, se ymmärsi häntä.
Mutta eikö olekin sekä säälittävää että naurettavaa! Tiedättekö mitä hän soittaa? Vain polkkaa, hän, joka on niin tuiki murheellinen.
Hän ei osaa mitään muuta. Ennen kuin hänen sormensa jäykistyivät vispilää ja leipäveistä pidellessä, hän sai oppia yhden ainoan polkan. Se pysyy yhä hänen sormissaan, mitään muuta kappaletta hän ei osaa, ei surumarsseja, ei yhtään intohimoista sonaattia, ei edes valittavaa kansanlaulua, ainoastaan tuon polkan.
Sitä hän soittaa aina, kun hänellä on sydämellä jotakin kerrottavaa tuolle vanhalle klaveerille. Hän soittaa sitä halutessaan itkeä ja halutessaan nauraa. Vietettyään häitään hän soitti sitä, samoin tultuaan ensi kerran uuteen kotiinsa, ja niinpä nytkin.
Vanhat kielet ymmärtävät häntä hyvin: hän on onneton, onneton.