Matkamies, joka kulkee ohi ja kuulee polkan tahdin, luulee ilkeän tehtaanpatruunan pitävän naapureille ja omaisille tansseja, niin iloiselta sävel soi. Se on niin mahdottoman reipas ja iloinen sävel. Sen avulla Ulrika loihti muinoin hilpeän mielen Bergan huoneisiin ja karkotti ulos nälän; kun se kajahti, täytyi kaikkien tanssia pyörähtää. Se mursi luuvalon kytkyet nivelistä ja puijasi kahdeksankymmenvuotiaat kavaljeerit keskilattialle. Koko maan kansi voisi ponnahdella sen polkan tahtiin, niin hauskasti se helisee — mutta vanha Ulrika itkee.
Sintramilla on juroja, ärtyisiä palvelijoita ja ilkeitä eläimiä ympärillään. Ulrika kaipaa ystävän kasvoja ja hymyileviä suita. Tuota hänen epätoivoista kaipuutaan on tämä polkka tulkitsevinaan.
Ihmisten on vaikea oppia käsittämään, että hän on rouva Sintram. Kaikki sanovat häntä Dillnerin mamselliksi. Katsokaas, asia on nyt niin, että polkan sävel muka ilmaisee hänen katumustaan, että hän antoi turhamaisuuden houkutella itsensä rouvan nimeä tavoittamaan.
Vanha Ulrika soittaa kuin aikoisi katkoa kielet. Niin monet muut äänet pitäisi saada kuulumattomiin: köyhäin maalaisten voivotukset, lopenkiusattujen torpparien sadatukset, vastahakoisten palvelijain pilkkanaurut ja, ennen kaikkea, ilkeän miehen vaimona olemisen häpeä.
Näiden sävelten kaikuessa on Gösta Berling vienyt nuoren kreivitär Dohnan tanssiin. Marianne Sinclaire ja hänen monet ihailijansa ovat sen tahdissa keinuneet, ja Ekebyn majurinrouva polki sen tahdissa kauniin Altringerin vielä eläessä. Hän näkee heidät parin parin jälkeen, nuoruuden ja kauneuden liittäminä, pyörtävän ohitse. Hilpeys riensi virtana heistä häneen, hänestä heihin. Hänen polkkansa se sai heidän poskensa hehkumaan, heidän silmänsä säteilemään. Ja nyt on tämä kaikki ohi. Pauhatkoon polkka — niin monta muistoa, niin monta suloista muistoa on vaimennettava!
Hän soittaa tukahduttaakseen sielunsa ahdistuksen. Hänen sydämensä on haljeta kauhusta, kun hän näkee tuon mustan koiran, kun hän kuulee palvelijain supattelevan mustista sonneista. Hän soittaa polkkansa kerta toisensa jälkeen tukahduttaakseen sielunsa ahdistusta.
Silloin hän huomaa, että hänen miehensä on tullut kotiin. Hän kuulee Sintramin tulevan huoneeseen ja asettuvan keinutuoliin. Hän tuntee niin hyvin tuolin keinumisen ja jalaksen ja lattian narinan, ettei edes katso taakseen.
Hänen soittaessaan jatkuu keinunta; nyt ei soittaja kuule enää säveleitä, pelkästään keinumisen.
Poloinen vanha Ulrika, niin uuvuksiin kidutettu, niin yksinäinen, avuton kuin eksynyt vihollismaassa, ilman ystävää, jolle valittaisi, ilman muuta lohduttajaa kuin rämisevä klaveeri, joka vastaa hänelle polkalla!
Se on kuin naurun hohotusta hautajaisissa, kuin juomalaulu kirkossa.