Anna koetti nauraa hänen hädälleen, mutta Ulrika intti vain omaansa:
"Kohta alkavat hänen kulkusensa soida, saatpa nähdä. Kuulemme ne ennen kuin joudumme seuraavan mäen harjalle."
Ja kun Disa hetkisen hengähti Elofsbackenin harjulla, kuului jo kulkusten kilinää heidän takaansa mäen alta.
Nyt tuli vanha Ulrika tuskasta ihan hulluksi. Hän vapisi, nyyhkytti ja voivotteli niinkuin äsken Forsin salissa. Anna rupesi hoputtamaan Disaa, mutta tamma käänsi vain päätään ja katsoi häneen mahdottoman ihmeissään. Luuliko hän Disan unohtaneen, milloin piti juosta, milloin kävellä? Hänkö tässä neuvoi Disaa rekeä vetämään, Disaa, joka oli tuntenut joka kiven, joka sillan, joka veräjän, joka mäen tällä tiellä jo kolmattakymmentä vuotta!
Sillä välin läheni kulkusten kilinä.
"Se on hän, se on hän, minä tunnen kulkusten äänen", voihkii vanha
Ulrika.
Kilinä yhä vain lähenee. Välistä se on niin luonnottoman kovaa, että Anna kääntyy katsomaan, eikö Sintramin hevonen jo ole pistänyt päätään hänen rekeensä, väliin se taas vaimenee. He kuulevat sen milloin tien oikealta, milloin vasemmalta puolelta, mutta ajajaa ei näy. Tuntuu kuin kulkusten kilinä yksin heitä seuraisi.
Aivan kuin silloin, kun tulee yöllä kotiin vieraisilta, sellaista on nytkin, Ne kulkuset kilisevät säveliä, ne laulavat, puhuvat, vastaavat. Metsä kaikuu niiden remakkata.
Anna Stjärnhök melkein toivoo, että heidän ajajansa vihdoinkin pääsisivät niin lähelle, että hän näkisi Sintramin itsensä ja hänen punaisen hevosensa. Häntä alkaa kammottaa tuo hirveä kulkusten kilinä.
"Nuo kulkuset kiusaavat minua", sanoo hän.