Ja heti tempaavat kulkuset hänen sanansa. "Kiusaavat minua", soivat ne. "Kiusaavat minua, kiusaavat minua, kiusaavat minua", ne laulavat kummallisin sävelin.
Ei ole kauankaan, kun hän ajoi tätä samaa tietä susien ahdistamana. Hän oli pimeässä nähnyt valkoisten hampaiden välkkyvän suurissa kidoissa, hän oli luullut, että metsän pedot raatelevat hänen ruumiinsa, mutta hän ei ollut pelännyt silloin. Ihanampaa yötä hän ei ollut koskaan kokenut. Vahva ja kaunis oli ollut se hepo, joka häntä veti, vahva ja kaunis se mies, joka jakoi hänen kanssaan seikkailun riemun.
Ah, tätä vanhaa hevosta, tätä vanhaa, avutonta, tutisevaa matkatoveria! Hän tietää olevansa niin avuton, että häntä ihan itkettää. Hän ei pääse tuosta kauheasta, ärsyttävästä kulkusten kilinästä.
Silloin hän seisauttaa ja nousee reestä pois. Tästä pitää tulla selvä. Miksi hän pakenisi, ikäänkuin hän pelkäisi tuota ilkeätä, katalaa raukkaa?
Vihdoin hän näkee hevosen pään häämöttävän tummuvasta hämärästä, ja pään jälkeen koko hevosen, koko reen, ja reessä istuu Sintram itse.
Hän huomaa kuitenkin, etteivät ne näytä siltä kuin olisivat tulleet pitkin maantietä, tuo reki ja hevonen ja tehtaanpatruuna, vaan tuntuu kuin ne paremminkin olisivat luodut juuri nyt tuohon hänen silmiensä eteen ja hahmottuneet hämärästä sikäli kuin valmistuivat.
Anna heittää ohjakset Ulrikalle ja menee Sintramia vastaan.
Sintram pidättää hevosta.
"Kas, kas", hän sanoo, "mikä onni huonokkaalla! Rakas neiti Stjärnhök, antakaa minun muuttaa matkatoverini teidän rekeenne. Hänellä on matka Bergaan tänä iltana, ja minulla on kiire kotiin."
"Missä patruunan matkatoveri on?"