Sintram nykäisee auki nahkapeitteen ja näyttää Annalle miehen, joka makaa reen pohjalla. "Hän on hieman hutikassa", sanoo hän, "mutta mitä se haittaa? Hän nukkuu siivosti. Sitä paitsi hän on tuttujanne, neiti Stjärnhök, hän on Gösta Berling."
Annaa värisyttää.
"Katsokaas, sanon minä", jatkaa Sintram, "joka hylkää rakastettunsa, myy hänet paholaiselle. Sillä tavalla minäkin jouduin hänen kynsiinsä. Luulee tekevänsä hyvin; kieltäytyminen on hyvästä, rakkaus — se on pahasta."
"Mitä te tarkoitatte, patruuna? Mistä patruuna puhuu?" kysyy Anna aivan hämmennyksissään.
"Tarkoitan, ettei teidän olisi pitänyt antaa Gösta Berlingin lähteä luotanne, Anna-neiti."
"Se oli Jumalan tahto, patruuna."
"Niin, niin se on, kieltäytyminen on hyvästä, rakkaus pahasta. Hyvä Jumala ei halua nähdä ihmisiä onnellisina. Hän lähettää susia niiden kintereille. Mutta entäpä, jollei Jumala tehnytkään sitä, Anna-neiti? Enköpä se voinut yhtä hyvin olla minäkin, käskemässä pieniä, harmaita Dovrefjeldin-karitsoitani ajamaan tuota nuorta miestä ja nuorta neitoa? Ajatelkaas, jos se olinkin minä, joka lähetin sudet, etten hukkaisi yhtä omistani! Entäpä jos se ei ollutkaan Jumalan työtä!"
"Älkää vietelkö minua epäilemään sitä asiaa, patruuna", sanoo Anna heikolla äänellä, "muuten olen hukassa."
"Katsokaas tänne", sanoo Sintram ja kumartuu nukkuvan Gösta Berlingin puoleen, "katsokaa hänen pikkusormeansa! Tuo pieni haava ei parane koskaan. Siitä otettiin veri, jolla hän kirjoitti liittokirjaan. Hän on minun. Omituinen voima on veressä. Hän on minun; ainoastaan rakkaus voi hänet vapauttaa; mutta jos minä saan pitää hänet, tulee hänestä oikea herkkupala."
Anna Stjärnhök ponnistelee kaikin voimin vapautuakseen lumouksestaan. Tämähän on hulluutta, pelkkää hulluutta. Eihän kukaan voi vannoutua kiusaajalle. Mutta hän ei jaksa hallita ajatuksiaan, hämärä painostaa häntä, metsä on musta ja äänetön. Hän ei voi päästä hetken kauhutunnelmasta.