Gösta istuu usein pienessä sinisessä kabinetissa, josta on komein näköala järvelle, ja lukee hänelle runoja. Siinä ei voi piillä mitään pahaa. Gösta ei unohda, että tuo nainen on kreivitär ja hän itse koditon seikkailija, ja hyvä on hänen seurustella jonkun kanssa, joka on hänelle korkea ja pyhä. Hänhän voi yhtä hyvin ajatella rakastuvansa Saban kuningattareen, jonka kuva kaunistaa Svartsjön kirkon lehterinreunaa, kuin tähän kreivittäreen.
Hän pyytää vain saada palvella korkeata valtiatartaan, sitoa hänen luistimensa, pitää hänen lankavyyhteään, ohjata hänen kelkkaansa. Rakkaus ei voi heidän välillään tulla kysymykseenkään; mutta juuri hänenlaisensa mies voikin löytää onnensa romanttisesta, vaarattomasta haaveilusta.
Nuori kreivi on hiljainen ja vakava, ja Gösta on räiskyvän iloinen. Hänestä saa juuri sellaista seuraa, jota nuori kreivitär toivoo. Kukaan, joka näkee kreivittären, ei voi ajatella, että hän kätkee luvatonta rakkautta povessaan. Tanssia hän vain ajattelee, tanssia ja huvitusta. Hän tahtoisi, että maa olisi aivan tasainen, aivan kivetön, vuoreton ja järvetön, niin että joka paikkaan pääsisi tanssimalla. Kehdosta hautaan hän tahtoisi tanssia, kapeissa, ohuissa silkkikengissä.
Mutta huhu ei ole liioin armelias nuorille naisille.
Kun vieraat tulevat Borgiin ja ovat syöneet päivällisensä, on herrojen tapana mennä aterialta kreivin huoneisiin nukahtamaan ja tupakoimaan, vanhat naiset vaipuvat salin nojatuoleihin ja kallistavat kunnianarvoisat päänsä korkeata selkänojaa vasten, mutta kreivitär ja Anna Stjärnhök menevät siniseen kabinettiin ja uskovat toisilleen loppumattomia salaisuuksia.
Sen sunnuntain jälkeisenä pyhäpäivänä, jolloin Anna Stjärnhök toi
Ulrika Dillnerin takaisin Bergaan, he istuvat jälleen siellä.
Maailmassa ei nyt ole ketään onnettomampaa kuin tuo nuori tyttö. Hänen iloisuutensa on poispyyhkäisty, ja poissa on se iloinen uhka, mihin hän jännittyi kaikkea ja kaikkia vastaan, jotka tohtivat tulla häntä liian lähelle.
Kaikki, mitä hänelle kotimatkalla tapahtui, on vaipunut hänen tietoisuudestaan siihen hämärään, josta se lumoutuikin ilmi; hänellä ei ole ainoatakaan selvää vaikutelmaa.
Niin, yksi kyllä, joka myrkyttää hänen sielunsa. "Entäpä Jumala ei tehnytkään sitä", hän kuiskaa usein itsekseen, "entäpä Jumala ei niitä susia lähettänytkään?"
Hän rukoilee merkkiä, hän pyytää ihmettä. Hän tähystää taivaan ja maan piiriä. Mutta hän ei näe suinkaan sormen pilvestä ojentuvan viittomaan hänelle tietä. Mitkään sumun ja valon patsaat eivät käy hänen edellänsä.