Kun hän nyt istuu vastapäätä kreivitärtä pienessä, sinisessä kabinetissa, sattuvat hänen silmänsä pieneen sinivuokkokimppuun, joka kreivittärellä on valkeassa kädessään. Salamana iskee hänen tietoisuuteensa, missä nuo vuokot ovat kasvaneet, kuka ne on poiminut.
Hänen ei tarvitse kysyä. Missä kasvaa koko seudulla sinivuokkoja jo huhtikuun alussa muualla kuin koivuhaassa, joka on Ekebyn rantatöyräällä.
Hän tuijottaa tuijottamistaan noihin pieniin, sinisiin tähtiin, noihin miekkoisiin, jotka valloittavat kaikkien sydämet, noihin pikkuprofeettoihin, jotka säteilevät kaiken sen kauneuden loistoa, jota ne ennustavat, kaikkea kaunista, mikä on tuleva. Ja kun hän katselee niitä, alkaa hänen sielussaan kumahdella viha, joka jyrisee kuin ukkonen ja lyö tainnuksiin kuin salama. "Millä oikeudella", hän ajattelee, "kreivitär Dohna pitää tätä sinivuokkokimppua, joka on poimittu Ekebyn rantapohjilta?"
Kaikki nuo ovat kiusaajia: Sintram, kreivitär, kaikki ihmiset tahtovat vietellä Gösta Berlingiä pahaan; mutta hän suojelee tätä, kaikkia vastaan hän suojelee tätä. Vaikka se maksaisi hänen sydänverensä, hän suojelee.
Häh ajattelee, että hänen on temmattava nuo kukat kreivittären kädestä ja nähtävä ne hyljättyinä, tallattuina ja muserrettuina, ennen kuin lähtee pienestä sinisestä kabinetista.
Hän miettii vain, ja nyt hän alkaa sodan noita pieniä, sinisiä tähtiä vastaan. Salissa nojaavat rouvat kunnianarvoisaa päätään tuolinselustimeen eivätkä aavista mitään, herrat tupruttavat kaikessa rauhassa piipuistaan savupilviä kreivin kamarissa, kaikki on rauhallista; mutta pienessä sinisessä kabinetissa raivoaa vimmattu sota.
Oi, miten viisaita ovat ne, jotka pidättävät kätensä miekasta, ne, jotka jaksavat hiljaa odottaa, uskovat sydämensä rauhaan ja antavat Jumalan hallita! Aina joutuu rauhaton sydän harhaan. Paha tekee aina pahan hullummaksi.
Mutta Anna Stjärnhök luulee, että hän on nyt vihdoinkin nähnyt sormen pilvissä.
"Anna", sanoo kreivitär, "kerro jotakin."
"Mitä sitten?"