"Kai lienen. En ole muuten kovin onnellinenkaan, se minun on sanottava. — Mutta rouvat ovat jo heränneet ja herrat tulevat saliin. Mennään sinne!"
Kynnyksellä hänet pysäyttää Gösta Berling, joka tulee nuorten naisten seuraan.
"Teidän pitää nyt olla minulle kärsivällisiä", hän sanoo nauraen. "Kiusaan teitä vain kymmenen minuuttia, mutta nyt teidän täytyy kuunnella runoa."
Hän kertoo heille, että oli viime yönä nähnyt unta elävämmin kuin juuri koskaan, hän oli nähnyt sellaista unta, että oli muka kirjoittanut runon. Hän, jota ihmiset sanoivat "runoilijaksi", vaikka hän oli tähän asti saanut aivan aiheetta omistaa tuon lisänimen, hän oli silloin, keskellä yötä, noussut ja puolittain unessa, puolittain valveilla alkanut kirjoittaa. Ja runoelman hän oli sitten aamulla löytänyt kirjoituspöydältään. Hän ei ollut ikinä uskonut mokomaa itsestään. Ja nyt piti naisten se kuulla.
Ja hän lukee:
Nousi nyt kuu, ihanimman vuorokauden hetkistä toi. Sinikirkkaalta, kalvaalta holviltaan läpi köynnösten hohtoa parvekkeelle se seuloi, jonk' alla värisi uurnassaan punalilja, min terään päivätär kultapäärmehet neuloi. Kiviportaill' istuen unelmoi siin' ääneti nuoret ja vanhat, kuunnellen noita sydämen vanhoja lauluja, muistoon joita ihanimpana vuorokauden hetkistä tunne toi.
Reseedaryhmästä nous' sulotuoksu, meit' ympäröi, ja viidoista tummien pensastoin varjoja hiipii kasteisen, välkkyvän nurmikon laitaa. Sielukin ruumiin varjosta noin valon ilmoihin, seutuihin, joita se tuskin tajuta taitaa, sinihohto-holveihin ikävöi, kirkkauteen, johon verraten tähdet on kelmeet. Oi, kuka torjuu tunteiden leikit ja telmeet, yön varjot, reseedain suruisa tuoksu kun ympäröi.
Terät köynnösruusun tippui viimeiset, vaalenneet, vaikkei niit' uhriksi vaatinut tuulonen vallaton. Noin — mietittiin — elon jättää soisimme, haipuin ilmaan kuin sävel kantelon, kuin lehti syyskelmeä tyhjiin vaikertamatta vaipuin. Pitkät miks' iän taipaleet? Luontoa häiriten nauttimaan elon harhasta jäämme. Kuolema on elon palkka; siis hiljaa se jättäkäämme, kuin terät köynnösruusun viimeiset, vaalenneet.
Yösiippa häilähtäin ohi liipotti, minne lie,
häipyi pois, kuun kohdalla häämötti taas.
Vaan silloin nous poven ankeen alta
tuo kysymys raskas kuin haudan paas,
tuo yhä vastaamaton, tuo vanha kuin tuskan valta:
"Oi, mihin kuljemme, oi, mik' on eessämme tie,
konsa maan vihreät niityt ei enää allamme loista?"
Hengen tielle voipiko toinen neuvoa toista, —
yösiippaa helpommin neuvot, mi liipotti, minne lie.
Ja olkaani päänsä hän, pehmeät kutrinsa, kallistaa,
hän, joka minua lempi, ja kuiskivi hiljaa näin:
Elä usko, ei kaukaisiin avaruuksihin sielut lennä;
kun kuolen, el' usko, ett' etäällä oon.
Mihin koditon sieluni vois, jos ei lemmityn sieluun mennä?
Sun luonas se ainian asukoon!
Oi ahdistus! Suru sydämen murtaa tahtoi.
Hänet kuoloko veis, pian veis? Yö viimeinen olla jo mahtoi?
Viimeisen kerranko suutelin kutria aaltoavaa?