On vuosia vierinyt. Viel' yhä varjohon siell' usein istun, kun yö tutun paikan on tummentanut. Mut parvekkeell' läpi köynnösten kuultavan kuun näen kammoin. Se yksin tietää, kuink' usein armasta suudellut siell' oon, se värjyen kirkkaasti kyyneleet ammoin, joit' armaani kutreille vierinyt on. Voi, muistojen tuskaa! Se syntisen sieluni vaiva on tietää: hän asuvi siinä! Minkä rangaistuksen se sietää, ken sitoi itseensä sielun, mi niin oli puhdas ja tahraton.
"Gösta", sanoo Anna leikillisesti, vaikka tuska kuristaa hänen kurkkuaan, "sinusta sanotaan, että olet elänyt useampia runoja kuin toiset ovat kirjoittaneet, vaikk'eivät olisi elämässään muuta tehneetkään, mutta tiedätkös: sinun on parasta runoilla omalla tavallasi. Tuo oli yötyötä, tiedätkös."
"Et ole lempeä, Anna."
"Tulla lukemaan tuollaista, kuolemasta ja surkeudesta, — ettet häpeä!"
Gösta ei kuule enää häntä. Hänen silmänsä ovat suunnatut nuoreen kreivittäreen. Kreivitär istuu aivan jäykkänä, liikkumattomana kuin kuvapatsas. Göstasta hän näyttää kuin pyörtyvän.
Mutta sanomattoman työläästi saa kreivitär sanan huuliltaan.
"Menkää!" hän sanoo.
"Kuka, menkää? Pitääkö minun mennä?"
"Papin pitää mennä", änkyttää kreivitär.
"Elisabet, ole toki vaiti!"