Ja samassa painaa kreivitär Dohna kapean jalkansa pienen, sinitähtisen vuokkokimpun päälle.
"Sinä olet nyt tehnyt niinkuin minä toivoin", sanoo Anna Stjärnhök kreivittärelle kylmästi, "mutta nyt tuli myös loppu ystävyydestämme. Älä luulekaan, että minä voin antaa anteeksi sitä, että olet ollut hänelle julma. Olet ajanut hänet pois, ivannut ja haavoittanut häntä, ja minä, minä tahtoisin seurata häntä vankeuteen, häpeäpenkille, jos niin vaadittaisiin. Minä tahdon vartioida häntä, säilyttää hänet. Sinä olet tehnyt niinkuin minä tahdoin, mutta en anna sinulle koskaan anteeksi!"
"Mutta Anna, Anna!"
"Kun äsken kerroin sinulle, niin uskotko, että tein sen iloisin mielin!
Enkö ole tässä kappale kappaleelta raastanut omaa sydäntäni rinnasta?"
"Miksi sitten teit sen?"
"Miksi? Siksi, etten halunnut — etten halunnut, että hänestä tulee vihityn vaimon rakastaja…"
Kolmastoista luku
MAMSELLI MARIE
Hiljaa, ihan hiljaa!
Pääni ympärillä surisee. Kai se on kimalainen, joka tulla pörisee. Ei, hiljaa nyt! Ah, millaista tuoksua! Niin totta kuin olen tässä, eikö se ole koimarunan ja lavendelin ja tuomen ja sireenin ja valkonarsissien tuoksua. Ihanaa on tuntea sellaista harmaana syysiltana, keskellä kaupunkia. Kun vain etsinkin ajatuksiini tuon pienen, siunatun maakaistaleen, heti alkaa ympärilläni surista ja lennellä, ja siirryn aivan huomaamattani pieneen, nelisnurkkaiseen ruususarkaan, joka on täynnä kukkia, ligusterpensaisen aidan takana. Nurkissa on sireenimajat ja niissä kaidat lautapenkit, ja kukkalavain ympärillä, jotka on järjestetty sydämien ja tähtien muotoon, kiertelevät kapeat polut, valkealla merihiekalla ripotetut. Kolmelta puolen ympäröi ruususarkaa metsä. Pihlaja ja tuomi, nuo puolisivistyneet ja kauniskukkaiset, seisovat likinnä ja yhdistävät tuoksunsa sireenien lemuun. Niiden takana kohoaa muutamia koivusikermiä, ja sitten alkaa kuusimetsä, oikea metsä, hiljainen ja tumma ja partainen ja pistävä.