Sillä pieni tupa, töyrylle vastapäätä Svartsjön kirkkoa, hänen piti saada, tupa, joka olisi niin korkealla paikalla, että sieltä voi nähdä mukavasti kauas; se oli hänen unelmansa. Mutta rakkaudesta hän ei tahtonut kuulla puhuttavan.
Kun hän kesäiltoina kuuli viulun soivan tienhaarassa, missä peluri istui veräjälaudalla ja nuori väki hölkkäsi polkkaa niin että tanner pölisi, silloin hän kaarsi pitkät matkat metsän kautta päästäkseen kuulemasta ja näkemästä moista.
Toisena joulupäivänä, kun maalaismorsiamia tuli viisin ja kuusin Moreuksen rouvan ja hänen tyttäriensä luo puetuttamaan itseään; jolloin heidät koristettiin myrttiseppeleillä ja korkeilla silkkisillä ja lasihelmisillä kruunuilla ja koreilla silkkivöillä, pantiin rintaan kotitekoiset ruusunkimput ja hame reunustettiin taftikankaisilla kiehkuroilla, silloin hän pysyi itsepintaisesti huoneessaan päästäkseen näkemästä, miten toisia hepenöitiin rakkauden kunniaksi.
Kun Moreuksen tytöt istuivat talvi-iltoina tikkauspuiden ääressä ja suuri, porstuan vasemmalla puolella oleva huone säteili kodikkuutta, kun lasiomenat heiluivat ja hikoilivat uunin luona tulen loimuun ripustettuina, kun kaunis Gösta Berling tai kiltti Ferdinand, jotka olivat tulleet vieraisille, aina kepposiin valmiina nykäsivät tytöiltä rihman neulansilmästä tahi narrasivat heidät ompelemaan vääriä pistoksia; ja kun huone raikui iloa ja remua ja kuhertelua ja kädet puristelivat toisiaan tikkauspuiden alla, silloin kääri mamselli Marie ärtyneenä neuleensa kokoon ja meni tiehensä, sillä hän vihasi rakkautta ja rakkauden teitä.
Mutta rakkauden ilkiteot hän tunsi, ja niistä hän tiesi kertoella. Hän ihmetteli, että rakkaus vielä tohti näyttäytyä maan päällä, ettei sitä karkottanut täältä hyljättyjen valitus ja niiden kiroukset, jotka se oli tehnyt rikollisiksi, eikä niiden vaikerrukset, jotka se oli kytkenyt vihattaviin kahleihin. Hän ihmetteli, miten sen siivet saattoivat kantaa niin vapaasti ja keveästi, miten se ei tuskan ja häpeän painamana jo uponnut nimettömiin syvyyksiin.
Ei, nuori hän oli ollut kuten kaikki muutkin, mutta rakkautta hän ei ollut koskaan maistanut. Koskaan hän ei ollut antanut houkutella itseään tanssiin ja hyväilyihin. Hänen äitinsä kitara riippui pölyisenä ja kielettömänä ullakolla. Koskaan hän ei ollut näpännyt sitä vienoon lemmenvirteen.
Hänen äitinsä ruusupuut kasvoivat hänen ikkunallaan. Hän antoi niille nipin napin vettä. Hän ei rakastanut kukkia, noita lemmen lapsia. Niiden lehdet riippuivat tomuisina. Hämähäkit keikkuivat oksien välissä, ja nuput eivät koskaan puhjenneet.
Ja Moreuksen rouvan ruususaralle, jossa perhot liehuivat ja linnut lauloivat, jossa tuoksuvat kukkaset lähettivät lemmenviestejä lentäville mehiläisille, jossa kaikki puhui tuosta vihattavasta, sinne hän harvoin pisti jalkansa.
Tulipa sitten aika, jolloin Svartsjön kunta panetti urut kirkkoonsa. Se oli sen vuoden edellisenä kesänä, jolloin valta oli kavaljeerien käsissä. Paikkakunnalle tuli nuori urkujenrakentaja. Ja hänkin tuli rouva Moreukselle asumaan, ja hänet sijoitettiin toiseen pieneen ullakkokamariin.
Ja sitten hän asetti paikoilleen nuo urut, joilla on niin ihmeelliset äänet, joiden hirmuinen pasuuna tuon tuostakin vongahtaa keskellä rauhallista virttä — kuka ties miksi ja miten — ja pelästyttää lapset joulukirkossa itkemään.