Oliko nuori urkujenrakentaja alallaan mestari, sitä epäiltäköön kernaasti. Mutta iloinen velikulta hän oli ainainen päivänpaiste silmissään. Hän puheli aina ystävällisesti kaikille, rikkaalle ja köyhälle, vanhalle ja nuorelle. Hänestä tuli pian talonväkensä hyvä ystävä, ah, enemmän kuin ystävä.
Kun hän iltaisin tuli kotiin työstä, hän piteli Moreuksen rouvan lankavyyhteä ja aherteli nuorten tyttöjen apuna ruususaralla. Hän lausuili "Axelia" ja lauloi "Frithiofia". Hän poimi maasta mamselli Marien lankakerän, pudottipa tämä sen miten usein tahansa, ja korjasi vielä hänen pöytäkellonsakin käymään.
Hän ei hellittänyt yksissäkään tanssiaisissa ennen kuin oli tanssittanut kaikki naiset, vanhimmasta rouvasta nuorimpaan tyttöseen, ja jos vastoinkäyminen häntä kohtasi, hän istahti heti ensiksi näkemänsä naisen viereen, olipa tämä kuka tahansa, ja teki hänestä uskottunsa. Niin, hän oli sellainen mies, joita naiset luovat unelmissaan! Älköön hänestä sanottako, että hän puhui kenenkään kanssa rakkaudesta. Mutta kun hän oli vain pari viikkoa asunut Moreuksen rouvan ullakkokamarissa, olivat kaikki tytöt rakastuneet häneen, ja mamselli Marie parka tiesi, hänkin, rukoilleensa turhaan.
Ne olivat surun päiviä ja riemun päiviä. Kyynelet tippuivat tikattavalle kankaalle ja huuhtoivat liituviivat pois. Iltaisin istui tavallisesti joku kalpea uneksijatar sireenimajassa, ja mamselli Marien pienessä ullakkokamarissa näppäiltiin äskenviritettyä kitaraa vienoihin lemmen virsiin, joita hän oli oppinut äidiltään.
Nuori urkujenrakentaja heippaili talossa yhtä suruttomana ja iloisena kuin ennenkin ja siroitteli hymyjä ja palveluksia noille riutuneille naisille, jotka kiistelivät hänestä kun hän oli poissa kotoa työssään. Ja viimein tuli päivä, jolloin hänen oli matkustettava pois.
Kyytihevonen seisoi kuistin edessä. Matkalaukku oli köytetty kärryjen takalautaan, ja nuori mies teki jäähyväiset. Hän suuteli rouva Moreuksen kättä ja sulki itkevät tytöt syliinsä ja suuteli heitä poskelle. Hän itsekin itki sitä, että hänen oli pakko lähteä, sillä hänen kesänsä oli ollut päivänpaistetta siinä pienessä, harmaassa tuvassa. Viimein hän alkoi katsella, missä mamselli Marie oli.
Silloin mamselli tulikin alas vinnin kapeita portaita, parhaassa asussaan. Kitara riippui hänen kaulassaan leveässä, viheriässä silkkinauhassa, ja kädessä hänellä oli ruusunippu, sillä tänä vuonna olivat hänen äitinsä ruusut kukkineet. Hän pysähtyi nuoren miehen eteen, näppäsi kitaraansa ja lauloi:
"Sa lähdet pois. Tervetuloa taas!
Ole, rakkahin, murheita vailla!
Äl' unhoita armasta tuttavaas,
joka huokaa Vermlannin mailla!"
Sitten hän pisti kukat hänen napinläpeensä ja suuteli häntä suoraan suulle. Ja niin: sitten hän katosi taas ullakolle, tuo vanha ilmestys.
Rakkaus oli kostanut hänelle ja tehnyt hänestä yleisen naurun kohteen. Mutta hän ei moittinut enää koskaan rakkautta. Hän ei heittänyt enää koskaan kitaraa joutilaaksi eikä unohtanut koskaan vaalia äitinsä ruusupuita.