* * * * *
Aika vieri. Ekebyn majurinrouva karkotettiin talostaan, kavaljeerit pääsivät valtaan, ja tapahtui sitten, niinkuin taannoin on tarinoitu, että Gösta Berling eräänä sunnuntai-iltana luki nuorelle Borgin kreivittärelle runon, jonka jälkeen kreivitär kielsi häntä näyttäytymästä kodissaan.
Kerrotaan, että kun Gösta sinä iltana talosta lähtiessään sulki eteisen oven, niin hän näki pari kolme rekeä tulevan Borgin pihaan. Hän katsahti pientä naista, joka istui etumaisessa reessä. Jos hän jo ennestäänkin oli synkkä, niin vielä synkemmäksi hän tämän nähdessään tuli. Hän kiiruhti pois, ettei häntä tunnettaisi, mutta onnettomuuden aavistus täytti hänen mielensä. Olivatko juuri nuo äskeiset puheet mananneet tänne tämän naisen? Ei onnettomuus mene ilman toista onnettomuutta.
Mutta palvelijat kiiruhtivat ulos, rekipeitot päästettiin, vällyt leväytettiin auki. Ken oli tuo tulija? Kuka oli tuo pieni nainen, joka nyt nousi seisomaan reessä? Ah, se on todellakin itse Märta Dohna, tuo kuuluisa kreivitär!
Hän oli naisista hupaisin ja huimamielisin. Maailman ilo oli nostanut hänet valtaistuimelleen ja kruunannut hänet kuningattarekseen. Leikit ja sulohymyt olivat hänen alamaisiaan. Soitto ja tanssi ja seikkailu olivat sattuneet hänen osakseen silloin, kun elämän arpaa heitettiin.
Hän oli nyt jo melkein viisissäkymmenissä, mutta hän oli niitä viisaita, jotka eivät laske vuosien lukua. "Se, jonka jalka ei nouse tanssiin tai suu sula hymyyn", hän sanoi, "on vanha. Se tuntee vuosien kamalan painon, mutta en minä."
Ilolla ei suinkaan ollut vakaata valtaistuinta hänen nuoruutensa päivinä, mutta vaihtelu ja epävarmuus lisäsivät vain elämän suloisuutta. Ilon perhossiipinen majesteetti piti yhtenä päivänä kahvikekkerit hovinaisten saleissa Tukholman linnassa ja tanssi huomispäivänä hännystakissa ja pahkasauva kourassa Pariisissa. Se käväisi Napoleonin kenttäleirissä, se matkasi Nelsonin laivastossa sinisellä Välimerellä, se käväisi Wienin kongressissa, se uskalsi Brysseliin tanssiaisiin erään kuuluisan taistelun edellisenä yönä.
Ja missä ikinä ilo oleksi, siellä oli Märta Dohna, hänen valiokuningattarensa. Soitellen, tanssien, ilveillen samosi kreivitär Märta ympäri maailmaa. Mitä ei hän olisi nähnyt, mitä elänyt? Hän oli tanssinut kumoon valtaistuimia, pelannut écartéta[10] ruhtinaskunnista, sytytellyt pilahuulin hävittäviä sotia! Hilpeyttä ja hullutusta oli hänen elämänsä ollut ja oli edelleen oleva. Ei ollut hänen ruumiinsa liian vanha tanssimaan, ei hänen sydämensä liian vanha lempimään. Milloin hän väsyisi naamiaisiin ja huvinäytelmiin, hupaisiin tarinoihin ja kaihoisiin lauluihin?
Kun ilo joskus jäi kodittomaksi maailmassa, joka oli muuttunut sotatantereeksi, se vetäytyi pitemmäksi tai lyhemmäksi aikaa vanhaan kreivinhoviin Lövenin pitkän järven rannalle. Samoin matkasi kreivitärkin sinne silloin, kun ruhtinaat ja hovit kävivät hänestä pyhän allianssin aikana liian synkiksi. Tällaisella käynnillä hän oli nähnyt hyväksi ottaa Gösta Berlingin kotiopettajaksi pojalleen. Kreivitär viihtyi kyllä täällä pohjoisessa. Missään ei ilolla ollut ihanampaa valtakuntaa. Siellä oli laulua ja soittoa, seikkailunhaluisia miehiä ja kauniita, iloisia naisia. Siellä siltä ei puuttunut pitoja ja tanssiaisia, ei venematkoja kuutamoisilla järvillä, ei rekiretkiä halki tummain metsäin, ei myöskään sydäntä järisyttäviä tapahtumia ja rakkauden tuskaa ja vaivaa.
Mutta tyttärensä kuoltua oli kreivitär lakannut käymästä Borgissa. Hän ei ollut nähnyt sitä viiteen vuoteen. Nyt hän tuli katsomaan, jaksoiko hänen miniänsä elää kuusikkojen, karhujen ja lumikinosten keskellä. Hänestä oli hänen velvollisuutensa mennä katsomaan, eikö tuhma Henrik ollut jo kiduttanut kuivuudellaan nuorta kreivitärtä kuoliaaksi. Nyt hän tahtoi tulla kotirauhan laupiaaksi enkeliksi. Päivänpaiste ja onni oli tuotu mukaan ladottuina hänen neljäänkymmeneen nahkaiseen matkalaukkuunsa, hupi oli hänen kamarineitsyensä, pila hänen kuskinsa, leikki hänen seuranaisensa.