Ja kun hän juoksi ylös portaita, otettiin hänet avosylin vastaan. Hänen entinen huoneensa alakerrassa odotti häntä. Hänen palvelijansa, seuranaisensa ja kamarineitsyensä, hänen neljäkymmentä nahkaista matkalaukkuaan, hänen kolmekymmentä hatturasiaansa, hänen toalettivehkeensä, monet saalinsa ja turkkinsa, kaikki ne saatiin vähitellen huoneeseen. Siitäkös riitti touhua ja hälinää! Ovet paukkuivat ja portaissa juostiin. Kyllä näki, että kreivitär Märta oli tullut.
* * * * *
Oli kerran keväinen ilta, oikein kaunis ilta, vaikkei vielä ollut kuin huhtikuu parhaillaan, eikä jää ollut vielä lähtenyt. Mamselli Marie oli avannut ikkunansa. Hän istui huoneessaan, näppäili kitaraansa ja lauloi.
Hän oli niin kiintynyt kitaraansa ja muistoihinsa, ettei huomannut, että vaunut vierivät tiellä ja pysähtyivät tuvan eteen. Vaunuissa istui kreivitär Märta, ja hänestä oli aika hauskaa nähdä, kuinka mamselli Marie istui ikkunassaan, kitaranauha kaulassa ja silmät käännettyinä taivasta kohti, ja lauloi vanhoja, kuluneita rakkauslauluja.
Viimein laskeusi kreivitär vaunuista ja meni tupaan, jossa nuo kiltit tytöt istuivat peitettä tikkaamassa. Hän ei ollut koskaan ollut kopea: vallankumouksen tuuli oli puhaltanut häneen ja täyttänyt hänen keuhkonsa raikkaalla ilmalla.
Hän ei voinut sille mitään, että oli kreivitär, oli hänen tapanaan sanoa; mutta joka tapauksessa hän aikoi elää sellaista elämää, joka häntä miellytti. Hänellä oli yhtä hauska talonpoikaishäissä kuin hovitanssiaisissa. Hän näytteli hovinäytelmiä piioilleen, kun ei muita katselijoita ollut saapuvilla, ja toi tullessaan riemua seuraan, mihin kulloinkin ilmestyi pienine somine kasvoineen ja kuohuvine elämäntunteineen.
Hän tilasi peitteitä Moreuksen rouvalta ja kehui tyttäriä. Hän katseli ruususarkaa ja kertoi matkaseikkailujaan. Hänellä oli aina seikkailuja, tällä kreivittärellä. Ja viimein hän tohti nousta ullakon portaille, jotka olivat pelottavan jyrkät ja kaidat, ja meni mamselli Marien luo hänen päätykamariinsa.
Siellä hän väläytteli mustia silmiään tuon yksinäisen pikku olennon edessä ja antoi sulosointuisen äänensä hyväillä tämän korvia.
Hän osti Marielta uutimia. Hän ei voinut elää Borgissa, jollei hänen kaikissa ikkunoissaan ollut suomussilmäisiä verhoja ja joka pöydällä mamselli Marien virkkaamaa liinaa.
Hän lainasi sitten hänen kitaraansa ja lauloi hänelle riemusta ja rakkaudesta. Ja hän kertoi hänelle juttuja, ja mamselli Marie huomasi ennen pitkää liitävänsä keskellä hauskaa, humuavaa maailmaa. Ja kreivittären nauru oli sellaista musiikkia, että kohmettuneet lintuset ruususaralla alkoivat sen kuullessaan laulaa, ja hänen kasvonsa, jotka tuskin enää olivat kauniit — sillä ihomaali oli turmellut hipiän, ja suupielissä oli aistillisuuden piirteitä — näyttivät mamselli Mariesta niin kauniilta, että hän ihmetteli, kuinka pikku peili hennoo ne jälleen kadottaa, saatuaan ne kerran kiiltävälle pinnalleen vangituiksi.