Silloin hän nousi katselemaan taloa. Puutarha lepäsi niin ihmeellisen kauniina, että hänen piti pysähtyä ja vetää henkeä. Omenapuut kukkivat. No, senhän Liljecrona kyllä tiesi. Olihan hän nähnyt niiden kukkivan kaikissa muissakin herraskartanoissa; mutta siinäpä se juuri oli, etteivät ne kukkineet missään muualla sillä tavalla kuin siinä talossa, jossa hän oli nähnyt niiden kukkivan aina lapsuudesta asti. Hän kulki kädet ristissä ja varovaisin askelin edestakaisin hietakäytävillä. Maa oli valkea, ja puut olivat valkeita, sieltä täältä vivahtaen vaaleanpunaiseen. Niin kaunista hän ei ollut vielä koskaan nähnyt. Hän tunsi joka puun niinkuin ihminen tuntee sisarukset ja leikkitoverit. Astrakaanipuut olivat lumivalkeat, samoin talviomenat. Mutta kesäomenapuiden kukat olivat heleitä ja paratiisiomenain terät aivan punaisia. Kaunein oli vanha, ymppäämätön omenapuu, jonka pieniä, karvaita omenia kukaan ei voinut syödä. Se ei säästellyt kukkiaan, se paistoi kuin suuri lumikinos aamuauringossa.
On muistettava, että oli varhainen aamu. Kaste sai joka lehden loistamaan, kaikki pöly oli pois huuhdeltu. Metsäisten vuorten takaa, joiden juurella talo oli, kiitivät ensimmäiset auringonsäteet. Näytti kuin ne olisivat pistäneet kuusten latvat tuleen. Tuoreiden apilasnurmien, ruis- ja ohrapeltojen ja äsken kohonneen kauranoraan yllä leijui keveä, hieno utu, ohuin kaunottaren harso, ja varjot piirtyivät selvinä kuin kuutamossa.
Hän seisoi hiljaa katsellen suurta kasvimaata käytävien välissä. Hän tietää, että emäntä ja hänen piikansa ovat tehneet työtä. He ovat lapioineet, haravoineet ja lannoittaneet, repineet pois lonkeroita ja puhdistaneet maan, kunnes siitä on tullut hieno ja ohut. Saatuaan penkit tasaisiksi ja reunat jyrkiksi he ovat ottaneet ohjakset ja merkkikepit ja piirrelleet viivoja ja neliöitä. Niin he ovat tehneet käytäviä, tallustaen pienin hullunkurisin askelin, ja kylväneet ja istuttaneet, kunnes kaikki rivit ja neliöt ovat tulleet täyteen. Ja lapsetkin ovat saaneet olla mukana, ja he ovat olleet onnellisia ja innoissaan, kun ovat saaneet auttaa, vaikka heidän on ollut työlästä kulkea koukussa ja kurotella käsiään leveiden penkkien yli. Ja tavattoman paljon apua on heistä ollut, sen arvaa.
Nyt alkoi kylvetty orastaa.
Jumala siunatkoon, miten rehevinä ne siinä seisoivat, sekä herneet että pavut paksuine parillisine sirkkalehtineen, ja miten tasaisesti ja siivosti sekä porkkanat että nauriit olivat kohonneet! Kaikkein hupaisimmat olivat pienet, kouruiset persiljanlehdet, jotka nostivat hiukan maakerrosta niskassaan ja leikkivät vielä toistaiseksi piilosilla elämän kanssa.
Ja tuossa oli pieni penkki, jossa viivat eivät olleet niin tasaisia ja jossa neliöt olivat kuin mikäkin näytekartta kaikesta, mitä voit istuttaa ja kylvää. Se oli lasten oma kasvimaa.
Ja Liljecrona sukaisi viulun leukansa alle ja alkoi soittaa. Linnut rupesivat laulamaan suuressa pensaikossa, joka suojeli puutarhaa pohjatuulelta. Yksikään äänekäs olento ei nyt mitenkään voinut vaieta, niin ihana oli aamu. Käyrä liikkui itsestään.
Liljecrona käveli edestakaisin käytävillä ja soitti. "Ei", ajatteli hän, "kauniimpaa paikkaa ei olekaan!" Mitä oli Ekeby Löfdalaan verrattuna! Hänen kotinsa oli turvekattoinen ja vain yksikerroksinen. Se oli metsänrinnassa, vuori takana ja pitkä laakso edessä. Se ei ollut merkillinen missään suhteessa: ei siellä ollut järveä, ei koskea, ei rantaniittyjä eikä puistoja, mutta sittenkin se oli kaunis. Se oli kaunis siksi, että se oli hyvä ja rauhaisa koti. Siellä oli niin kevyttä elää. Kaikki, mikä olisi muualla synnyttänyt katkeruutta ja vihaa, tasoittui täällä lempeästi. Sellaisen pitääkin kodin olla.
Talon emäntä nukkuu huoneessa, joka on puutarhaan päin. Hän herää äkkiä ja kuuntelee, mutta ei liikahdakaan. Hän lepää hymyillen ja kuuntelee. Sitten soitto lähenee yhä, ja viimein kuuluu kuin olisi soittaja pysähtynyt hänen ikkunansa alle. Hän ei varmaankaan ensi kertaa kuule ikkunansa alta viulunsoittoa. Hän tulee usein tällä tavoin, tuo hänen miehensä, kun ne ensin ovat tehneet jonkin tavallista hurjemman urotyön siellä kaukaisessa Ekebyssä.
Mies seisoo nyt siellä ja ripittää itseään ja pyytää anteeksi. Hän kuvailee vaimolleen pimeät voimat, jotka houkuttelevat häntä pois kaikesta, mitä hän eniten rakastaa: pois vaimonsa ja lastensa luota. Mutta hän rakastaa heitä. Oi, ihan totta, hän rakastaa heitä!