Matkalla sinne kohtasivat heitä monet onnettomuudet. Myrsky nousi yöllä, jaala joutui väylältä, ajautui särkälle ja upposi kalliine kuormineen. Torvet ja kortit ja tyhjentämättömät viinipullot menivät pohjaan. Mutta kun oikein asiaa ajatteli, niin mitäpä haittasi, vaikka rauta hukkautuikin? Ekebyn kunnia oli pelastettu. Rauta oli mitattu Kanikenäsin rautavaa'assa. Ja jos majurin täytyikin istahtaa pöytänsä ääreen ja ilmoittaa jäykällä kirjeellä suuren kaupungin tukkukauppiaille, ettei hän vaadi heidän rahojaan, koskapa he eivät saaneet hänen rautaansa, niin eipä sekään haitannut. Ekeby oli rikas, ja sen kunnia oli pelastettu.

Mutta jospa laiturit ja sulut, jos kaivokset ja hiilihaudat, jos jaalat ja proomut alkavat kuiskia kummia? Jospa käy metsien kumea kohu, että koko matka oli petosta, jospa päätellään koko Vermlannissa, ettei proomuissa ollut ikinä enempää kuin nuo vaivaiset viisikymmentä kippuntaa ja että haaksirikko tehtiin tahallaan? Silloin on tehty rohkea urotyö ja keksitty oikea kavaljeerikuje. Sellaisesta ei vanhan hovin kunnia vahingoitu.

Mutta siitä on jo kauan. Ovathan kavaljeerit voineet ostaa raudan muualta tai löytää sen joistakin varastohuoneista, joita eivät sitä ennen tienneet. Totuus ei koskaan tule sellaisessa asiassa ilmi. Ei ainakaan vaakamestari koskaan ottanut kuuleviin korviinsakaan, että muka petos olisi ollut mahdollista, ja hänenhän se piti tietää.

Kun kavaljeerit tulivat kotiin, saivat he kuulla uutisia. Kreivi Dohnan avioliitto piti purettaman. Kreivi oli lähettänyt hovimestarinsa Italiaan hankkimaan todistuksia, ettei avioliitto ollut laillinen. Tämä palasikin kesemmällä ja toi tyydyttävät sanomat. Millaisia ne olivat, en varmaan ja tarkkaan tiedä. Vanhoja taruja käsitellessään täytyy olla hyvin varovainen, ne ovat kuin iäkkäät ruusut; niistä varisee helposti lehdet, jos niitä koskettaa kovasti. Huhutaan, ettei Italiassa oikea pappi ollut vihkimistä toimittanut. En tiedä minäkään enempää, mutta totta vain on, että Bron kihlakunnanoikeudessa selitettiin, ettei kreivi Dohnan ja Elisabet von Thurnin avioliitto ollut koskaan mikään avioliitto ollutkaan.

Tästä ei tuo nuori nainen kai mitään tiennyt. Hän oli talonpoikien parissa syrjäseudulla, jos enää eli.

Viides luku

LILJECRONAN KOTI

Olen maininnut, että yksi kavaljeereista oli hyvin musikaalinen. Hän oli pitkä, vankkajäseninen mies, hänellä oli suuri pää ja tuuhea, musta tukka. Hän ei ollut siihen aikaan tiettävästikään monta vuotta yli neljänkymmenen, mutta hänen kasvonsa olivat rumat ja jäykkäpiirteiset ja hänen käytöksensä säyseä. Siitä johtui, että monet pitivät häntä vanhana. Hän oli hyvä mies, mutta raskasmielinen.

Eräänä iltana hän pisti viulun kainaloonsa ja lähti pois Ekebystä. Hän ei sanonut hyvästiä kenellekään, vaikkei aikonut palata enää koskaan. Häntä oli Ekebyn elämä inhottanut aina siitä saakka, kun hän oli nähnyt kreivitär Elisabetin onnettomuuden. Hän kulki lepäämättä, koko illan ja yön, kunnes tuli aamuauringon noustessa Löfdala-nimiseen herraskartanoon, joka oli hänen omansa.

Oli niin varhaista, ettei kukaan ollut vielä valveilla. Liljecrona istuutui viheriälle keinulaudalle päärakennuksen seinämälle ja katseli kartanoaan. Herra Jumala, kauniimpaa paikkaa ei ollutkaan! Talon edessä laajeneva kenttä kallistui loivasti laaksoon päin, ja sitä verhosi hieno, vaaleanvihreä ruoho. Ei ollut ruohokenttää sen somempaa. Lampaat saivat napostella sitä ja lapset siinä leikkiä ja telmiä, mutta se pysyi aina vain yhtä tiheänä ja vihreäruohoisena. Viikate ei koskaan sitä viuhtonut, mutta vähintään kerran viikossa lakaisutti emäntä pois kaikki risut ja korret ja kuivat lehdet tuoreesta ruohikosta. Liljecrona katseli hiekkakäytävää, joka oli kuistin edessä, ja vetäisi äkkiä jalkansa pois. Lapset olivat illalla haravoineet siihen oikeita säännöllisiä kuvioita, ja hänen suuret jalkansa olivat nyt kauheasti turmelleet hienoa työtä. Ihme, miten kaikki tällä paikalla versoi! Ne kuusi pihlajaa, jotka kasvoivat pihamaan vartiona, olivat korkeita kuin pyökit ja leveitä kuin tammet. Sellaisia puita ei kai ole koskaan missään nähty. Koreita ne olivat paksuine runkoineen, joita keltainen naava peitti, ja suurine, valkoisine kukkaterttuineen, jotka loistivat tummasta vihreästä. Johtui ajattelemaan taivasta ja sen tähtiä. Sietipä ihmetellä, miten hyvin puut kasvoivat sillä pihalla. Siellä oli vanha piilipuu, niin paksu, ettei kaksi miestä ylettänyt käsivarsin sen ympäri. Se oli nyt laho ja ontto, ja ukkonen oli riistänyt siltä latvan, mutta kuolla se ei aikonut. Joka kevät versoi tuores vesakimppu sen katkenneesta päärungosta näyttäen, että se yhä eli. Tuomi talon itäisen päädyn alla oli kasvanut niin suureksi puuksi, että se varjosti koko taloa. Koko turvekatto oli valkeanaan sen pudonneista teristä, sillä tuomi oli jo kukkinut. Ja koivut, jotka seisoivat pienissä ryhmissä siellä täällä pelloilla, olivat varmaankin kuin paratiisissa hänen tilallaan. Siellä keksivät ne niin monta eri kasvutapaa kuin olisivat lyöttäytyneet matkimaan kaikkia muita puita. Yksi oli kuin lehmus, tiheä ja latvakas, tuuhea lehväholvi yllään; toinen kohosi tasaisena ja pyramidimaisena kuin poppeli, ja kolmas riiputti ritvojaan kuin hopeapaju. Yksikään ei ollut toisensa näköinen, ja ihania ne olivat kaikki.