"Minä olisin tahtonut suojella teitä kaikelta pahalta", sanoi Gösta.
Kreivitär ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi, ja Gösta ei voinut sanoa enää mitään. Kreivittären käsi lepäsi kylmänä ja raukeana hänen kädessään.
Kreivitär ei ollut muuten yhtään tajuissaan, hän kuuli vain ne sisäiset äänet, jotka pakottivat häntä menemään muukalaisten pariin. Hän tuskin tiesi, että rakasti juuri sitä miestä, jonka nyt jätti.
Niin antoi Gösta hänen mennä ja souti takaisin kavaljeerien luo. Kun hän nousi proomuun, hän värisi väsymyksestä ja näytti aivan uupuneelta ja voimattomalta. Hänestä tuntui että hän oli täyttänyt elämänsä raskaimman velvollisuuden.
Vielä hän piti muutamia päiviä rohkeuttaan vireillä, kunnes Ekebyn kunnia oli pelastettu. Hän vei raudan Kanikenäsin vaakaan; sitten lamautuivat hänen voimansa ja elämänilonsa pitkiksi ajoiksi.
Kavaljeerit eivät huomanneet joella oltaessa mitään muutosta hänessä. Hän jännitti kaikki hermonsa pitääkseen yllä iloista ja huoletonta mieltä, sillä ilolla ja huolettomuudella oli Ekebyn kunnia pelastettava. Kuinka heidän uhkapelinsä olisi onnistunut, jos he olisivat sitä yrittäneet huoli kasvoillaan ja lannistunein sydämin?
Jos nyt on tosiaan totta, mitä huhu kertoo: nimittäin että kavaljeerien proomuissa oli tällä kertaa enemmän hiekkaa kuin rautaa, jos on totta, että he lakkaamatta kantoivat edestakaisin samoja rautatankoja Kanikenäsin vaakaan, kunnes nuo sadat kippunat oli mitattu; jos on totta, että moinen voi käydä päinsä silloin, kun vaakamestaria ja hänen miehistöään kestitään oivallisesti Ekebystä tuotujen eväskorien ja juomalekkerien sisällöllä, niin voipa arvata, että nuo rautaproomun tuojat olivat iloissaan.
Kukapa sen tietää? Mutta jos niin oli, niin varmaa on, ettei Gösta Berlingillä ollut aikaa surra. Mutta seikkailun ja vaaran iloa ei hän nyt kumminkaan yhtään tuntenut. Milloin vain uskalsi hän vaipui epätoivon valtaan.
"Oi, Ekeby, sinä minun kaipuuni maa", huusi hän itsekseen, "loistakoon sinun kunniasi!"
Saatuaan vaakamestarilta kuitin ahtoivat kavaljeerit rautansa Venernin jaalaan. Tavallisesti toimittivat ammattilaivurit kuorman Göteborgiin, eikä Vermlannin tehtailla ollut yleensä huolta raudastaan sen jälkeen kun ne olivat saaneet vaakamestarin kuitin siitä, että hankintasopimus oli täytetty. Mutta kavaljeerit eivät tahtoneet jättää työtä kesken, he päättivät saattaa itse rautansa aina Göteborgiin saakka.