Mutta hän heräsi niistä, sillä nuori kreivitär oli aivan epätoivoinen, ja hänen sanoillaan oli epätoivon vihlova kaiku. Hän oli heittäytynyt polvilleen keskelle kavaljeerien piiriä ja rukoili päästäkseen menemään.
"Jumala ei ole vielä antanut minulle anteeksi!" hän huusi. "Antakaa minun mennä!"
Gösta näki, ettei kukaan noista toisista voinut häntä totella, ja tunsi, että hänen täytyi tehdä se. Hänen, joka kreivitärtä rakasti, täytyi se tehdä.
Hänen oli niin vaikea liikkua paikaltaan kuin olisi jokainen ruumiin nivel tehnyt vastarintaa hänen tahdolleen, mutta hän kiskoutui kreivittären luo ja sanoi, että hän vie tämän maihin.
Kreivitär nousi heti. Gösta nosti hänet veneeseen ja souti hänet itärannalle. Hän laski veneen kapean polun päähän ja auttoi kreivittären veneestä.
"Miten teidän nyt käy, kreivitär?" sanoi hän.
Kreivitär nosti vakavasti sormensa ja osoitti taivaaseen.
"Kun joudutte hätään, kreivitär…"
Gösta ei voinut puhua, ääni petti. Mutta kreivitär ymmärsi ja sanoi:
"Minä lähetän sanan teille, kun tarvitsen teitä."