Kun he olivat tavanneet tämän nuoren naisen viime talvena juhlissa, oli hän heistä monesta muistuttanut veljen rakastamaa pikkusiskoa. Sisaren kanssa leikkiä lyödessä oli täytynyt varovasti pidellä häntä, ja puhellessa hänen kanssaan oli täytynyt pitää itsensä kurissa laskettelematta tuhmia sanoja. Jos vieras poika ajoi sisarta leikissä liian kovasti tai lauloi hänelle rumia lauluja, silloin hyökkäsi veli katkeruudesta pakahtumaisillaan pojan kimppuun ja muokkasi hänet melkein hengiltä, sillä hänen pieni sisarensa ei saisi koskaan kuulla mitään pahaa tai tuntea surua taikka kärsiä pahuutta ja vihaa.
Kreivitär Elisabet oli ollut heidän kaikkien iloinen sisarensa. Kun hän oli pistänyt pienet kätösensä heidän koviin kouriinsa, tuntui kuin hän olisi sanonut: "Koetas, kuinka hento minä olen, mutta sinä olet minun suuri veljeni, sinä suojelet minua sekä muita että itseäsi vastaan?" Ja he olivat olleet hänelle hienoja ritareita niin kauan kuin olivat tunteneet hänet.
Nyt katsoivat kavaljeerit häneen kauhistuneina eivätkä olleet oikein häntä tuntea. Hän oli tullut kovin huonoksi ja laihaksi, kaulan pyöreys oli kadonnut, kasvot olivat läpikuultavat. Hän oli varmaankin loukannut itsensä, sillä pienestä haavasta ohimossa tulla tihkui silloin tällöin veripisara, ja kiharainen, vaalea tukka, joka riippui otsalla, oli veren tahmassa. Hänen hameensa oli likainen hänen vaellettuaan teillä, jotka kaste oli kostuttanut, ja hänen kenkänsä olivat huonossa kunnossa. Kavaljeereista tuntui oudolta, ikään kuin hän olisi ollut joku vieras. Eivät sen kreivitär Elisabetin silmät, jonka he tunsivat, olleet noin hurjat ja hehkuvat. Heidän sisko raukkaansa oli ahdistettu melkein mielipuolisuuteen asti. Näytti siltä kuin jostakin toisista avaruuksista olisi laskeutunut vieras sielu tähän kidutettuun ruumiiseen, ja nyt se taisteli siellä oikean sielun kanssa isännyydestä.
Mutta heidän ei tarvitse tuskitella, mitä hänelle olisi tehtävä. Hänessä heräävät jo vanhat ajatukset. Kiusaus on karannut taas hänen kimppuunsa. Jumala tahtoo häntä taas koetella. Katso, hän on ystävien joukossa. Aikooko hän heittää katujan tien?
Hän nousi ja huusi, että hänen täytyy päästä pois. Kavaljeerit koettivat häntä rauhoittaa. He sanoivat hänelle, että hän on hyvässä turvassa. He varjelevat häntä kaikelta vainolta.
Hän pyysi vain saada mennä pieneen veneeseen, joka kulki proomun perässä, ja soutaa maihin jatkaakseen yksin matkaansa.
Mutta he eivät voineet antaa hänen mennä. Mihin hän sitten joutuisi? Parempi oli hänen jäädä heidän luokseen. He olivat tosin vain köyhiä, vanhoja raukkoja, mutta he keksivät varmaan jonkin keinon auttaakseen häntä.
Silloin hän väänteli käsiään ja rukoili heitä laskemaan hänet. Mutta he eivät voineet täyttää hänen pyyntöään. He näkivät, kuinka hädänalainen ja heikko hän oli, ja ajattelivat, että hän kuolisi maantielle.
Gösta Berling seisoi hieman syrjässä muista ja katseli veteen. Kenties tuo nuori nainen ei tahtoisi mielellään nähdä häntä. Hän ei tiennyt sitä varmasti, mutta hänen ajatuksensa leikkivät ja hymyilivät kuitenkin. "Nyt ei kukaan tiedä, missä tämä nuori nainen oleksii", hän ajatteli, "nyt on sopiva tilaisuus viedä hänet Ekebyhyn. Me pidämme hänet piilossa siellä, me kavaljeerit, ja olemme hänelle hyviä. Meidän kuningattaremme, valtiattaremme hän on oleva, mutta kukaan outo ei tiedä, että hän on siellä. Me vartioimme häntä niin hyvin, niin hyvin. Hän tulee kenties onnelliseksi meidän joukossamme, vanhukset hoitavat häntä hellästi kuin omaa tytärtään."
Gösta ei ollut koskaan tohtinut ajatella aivan selkeästi, rakastiko hän kreivitär Elisabetia. Hän ei voinut saada häntä synnittä omakseen, eikä hän tahtonut vetää häntä mihinkään alhaiseen tai kehnoon, sen hän tiesi. Mutta pitää häntä kätkettynä Ekebyssä, saada olla hyvä hänelle, kun muut ovat olleet hänelle julmia, ja antaa hänen nauttia kaikesta, mitä hyvää elämä tarjoaa, ah, millaisia unelmia, millaisia autuuden unelmia!