Iltasella hän soittaa heille polkkaa, ja koko päivän hän on ollut heille niin hyvä toveri ja leikkikumppani, että he nukahtavat viattomasti rukoillen, että isä jäisi iäksi heidän luokseen.
Hän jääkin ihan viikoksi ja on koko ajan iloinen kuin pieni poika. Hän on rakastunut kaikkeen kotoiseen, vaimoonsa ja lapsiinsa, eikä koskaan enää ajattele Ekebytä.
Mutta sitten tulee aamu, jolloin hän onkin kadonnut. Hän ei kestänyt kauempaa, se oli liian suurta onnea hänelle. Ekeby oli tuhat kertaa huonompi, mutta Ekeby oli keskellä tapausten pyörrettä. Oi, miten paljosta siellä voi uneksia ja soittaa! Miten hän voi elää loitolla kavaljeerien sankaritöistä ja Lövenin pitkästä järvestä, jonka ympäri huvitusten raju metsästys kohisten kierii.
Hänen tilallaan kulki kaikki tasaista menoaan. Kaikki askaroivat hiljaisen onnellisina. Kaikki, mikä muualla olisi synnyttänyt eripuraisuutta ja katkeruutta, sujui siellä valituksetta ja tuskitta. Kaikki oli kuin ollakin piti. Jos kerran isäntä halusi olla Ekebyn kavaljeeri, niin mitäpä siitä! Toimittaako syyttää taivaan aurinkoa siksi, että se katoaa joka ilta länteen ja jättää maan pimeyteen?
Kuka on kukistamaton, jollei alistuvaisuus! Kuka on voitonvarma, jollei kärsivällisyys!
Kuudes luku
DOVREN NOITA-AKKA
Nyt kiertelee Dovren noita-akka Lövenin rannoilla. Siellä on hänet nähty: pieni ja pyöreäselkäinen oli ollut, nahkahame yllään, hopeahelainen vyö uumillaan. Miten hän tulee sudenluolista ihmisten ilmoille? Mitä tuo tunturien vanha velho etsii vihreistä laaksoista?
Kerjäläisenä hän tulee. Hän on ahne, lahjoille perso, niin rikas kuin onkin. Vuorien vinkaloissa on tuolla vanhalla velholla raskaita valkeita hopeaharkkoja piilossa, ja mehevillä niityillä kaukana tunturien helmassa ovat hänen suuret karjansa, hänen mustat ja kultasarviset lehmänsä. Kumminkin hän kiertelee täällä tuohivirsuissa ja rasvaisessa nahkapuvussa, jonka kirjava reunaompelus paistaa vuosisatojen liasta. Sammalta hän polttaa piipussaan ja köyhimmältäkin kerjää. Hyi mokomaa, häpeäisi, kun ei koskaan kiitä, ei koskaan saa kyllikseen.
Vanha hän on. Milloinkahan loisti nuoruuden hieno hohde tuossa ruskeassa, leveässä naamassa, joka kiiltää rasvaa, milloin tuossa latteassa nenässä ja litteissä silmissä, jotka kiiluvat liasta kuin palavat hiilet harmaasta tuhasta. Milloin hän istui nuorena paimentyttönä tunturimajan kuistilla ja vastasi tuohitorven sävelillä paimenpojan rakkaudenlauluun? Monta sataa vuotta hän on jo nähnyt. Vanhimmat elävistä eivät muista aikaa, jolloin hän ei jo vaeltanut näitä maita mantereita. Heidän isänsä näkivät hänet jo vanhana. Eikä hän ole vieläkään kuollut. Minä, joka kirjoitan tätä, olen itse nähnyt hänet.