Mahtava hän on. Loitsutaitoisten suomalaisten tytär hän on, ei kumarra ketään. Hänen leveät jalkansa eivät jätä liioin arastelevia jälkiä maanteiden soraan. Raesateita hän voi nostaa, salamat singota. Hän voi noitua karjan harhaan ja lähettää sudet lammaskatraaseen. Vähän hyvää hän kykenee tekemään, mutta sen sijaan paljon pahaa. Parasta on olla hänen kanssaan sovinnossa. Vaikka hän kerjäisi ainoaa vuohtasi tai koko naulaa villoja, niin anna, muuten pilaantuu lehmä, muuten kuolee lapsi, muuten tulee tuo säästeliäs emäntä sekapäiseksi.
Tervetullut vieras hän ei ole koskaan. Parasta on kumminkin ottaa hänet hymyillen vastaan! Kuka tietää, kenen tähden tuo kovanonnen otus laaksossa maleksii? Hän ei tule pelkästään kerjuupussiaan täyttämään. Pahat enteet kulkevat hänen kannoillaan; lettimatoja silloin ilmaantuu, revot ja huuhkaimet ulvovat kamalasti hämärässä ja punainen ja musta konnikas, joka ruiskuttaa myrkkyä, ryömii metsästä aina kynnykselle asti.
Ylpeä hän on. Hänen päässään piilee isien vanha viisaus. Sellainen ylentää mieltä. Arvokkaita riimuja on kirjottu hänen sauvaansa. Koko laakson kullasta hän ei sitä möisi. Loitsut hän osaa laulaa, noitajuomat keittää, yrtit hän tuntee, noidannuolet taitaa laukaista tyynen veden poikki ja myrskyn- ja tuulensolmuja sitoa.
Jospa minä voisin selittää monisatavuotisten aivojen merkilliset ajatukset! Mitä ajattelee laaksojen kansasta se, joka tulee metsien pimennosta ja valtavilta tuntureilta? Hänestä, joka uskoo jättiläisten surmaajaan Tor-jumalaan ja väkeviin suomalaisiin jumaliin, ovat kristityt kuin harmaasta huuhkajasta kesyt talonkoirat. Kun on kesytön kuin lumimyrsky, voimakas kuin koski, ei voi koskaan rakastaa alamaan asutuksen poikia.
Kuitenkin hän tulee vähän väliä alas vuoriltaan katsomaan heidän kääpiökujeitaan. Vaaran pelko kauhistaa ihmisiä, kun he näkevät hänet; mutta erämaan väkevä tytär käy turvallisesti kauhun suojaamana heidän joukossaan. Eivät hänen heimonsa mainetyöt ole unohtuneet, eivät hänen omansakaan. Niinkuin kissa luottaa kynsiinsä, niin hän luottaa aivojensa viisauteen ja taikamaisen loitsuluvun voimaan. Kukaan kuningas ei ole vallastaan varmempi kuin hän siinä kammon valtakunnassa, jota hän hallitsee.
Niin on Dovren velho kierrellyt jo kylästä kylään. Nyt hän on tullut Borgiin eikä kavahda mennä kreivin hoviinkaan. Keittiön tietä hän harvoin kulkee. Suoraan puutarhaterassin portaita hän tulee. Hän astuu leveillä virsuillaan kukilla reunustetulle sorakäytävälle yhtä huoletonna kuin tallustaisi tunturipolkuja.
Sattuupa nyt niin, että kreivitär Märta tulee juuri silloin portaille ihailemaan kesäkuun päivän loistoa. Hiekkakäytävän päähän on kaksi piikaa pysähtynyt matkallaan ruoka-aittaan. He ovat tulleet saunasta, jossa sianlihaa savustetaan, ja kantavat nyt savustettuja kinkkuja olkapäillään seipäässä. "Tahtooko armollinen kreivittäremme koetella ja haistella?" kysyvät piiat. "Onko liha tarpeeksi savustettua?"
Märta-kreivitär, taas Borgin emäntä, kallistaikse kaiteen yli ja katselee liikkiöitä, mutta samassa panee suomalaismummo kätensä yhdelle liikkiölle.
Katsopas tätä ruskeaa, hohtavaa pintaa, tätä paksua rasvakerrosta! Haista, mikä tuore katajantuoksu on äsken savustetuissa kinkuissa! Oi, muinaisten jumalain ruokaa! Noita tahtoo ne omakseen. Hän pistää kätensä liikkiölle.
Ah, vuorentytär ei ole tottunut kerjäämään ja rukoilemaan! Eivätkö kukat verso ja ihmiset elä hänen armostaan? Pakkanen ja tuhoava myrsky ja vesitulva, kaikki on hänen vallassaan. Sentähden hänen ei sovi pyytää eikä kerjätä. Hän laskee vain kätensä sille mitä toivoo, ja se on hänen.