Märta-kreivitär seisoo portailla ja nauraa hänen mahdottomalle vihalleen, mutta pianpa nauru vaikenee hänen huuliltaan, sillä tuolla ne tulevat! Hän ei ole uskoa silmiään. Hän luulee näkevänsä unta, mutta tuolla ne tulevat, harakat, jotka hänet syövät.
Puistosta ja puutarhasta niitä tulla tuiskuaa häntä kohti, kymmenittäin harakoita, kynnet koukussa ja nokat tuijallaan iskuun valmiina. Ne tulevat räkättäen ja nauraen. Mustan ja valkoisen kirjavat siivet viuhuvat hänen silmiensä edessä. Hän näkee huimausta tuntien tämän parven takana kaikki seudun harakat lähestymässä, koko ilma on täynnä mustia ja valkeita siipiä. Aamupäivän kirkkaassa paisteessa välkkyvät sulkain metallivärit. Kaulat pörhistyvät pystyyn kuin vihaisten petolintujen. Yhä ahtaammissa piireissä lentävät pedot kreivittären ympärillä, tähtäillen nokilla ja kynsillä hänen kasvojaan ja käsiään. Silloin täytyy hänen paeta eteiseen ja sulkea ovi. Hän nojautuu oveen läähättäen, ja nauravat harakat lentävät parveillen ulkopuolella.
Siten suljettiin hänet kesän sulostakin, ja vehreydestä ja elämän ilosta. Hänen olivat tästä lähtien vain suljetut huoneet, vain lasketut uutimet, hänen osansa oli epätoivo, tuska ja mielensekaannus, joka lähenteli hulluutta.
Hulluudelta tuntunee tämäkin kertomus, mutta se on sittenkin totta.
Sadat tuntevat sen ja todistavat, että sellainen se vanha satu on.
Linnut istahtivat portaiden kaidepuille ja talon katolle. Ne istuivat siinä aivan kuin odotellen, milloin kreivitär näyttäytyy, karatakseen hänen kimppuunsa.
Ne asettuivat majailemaan puistoon ja vakiutuivat sinne. Oli mahdotonta karkottaa niitä talosta. Yhä hullummaksi tuli jos niitä ampui. Jos keikautti yhden, tulla lehahti kymmenen sijaan. Joskus täytyi tosin suurten joukkojen lähteä hankkimaan ruokaa, mutta uskollisia vartijoita jäi aina jäljelle. Ja jos Märta-kreivitär näyttäytyi, jos hän katseli ulos ikkunasta, tai vain veti silmänräpäykseksi uutimen syrjään, jos hän yritti mennä ulos portaille — heti ne tulivat. Koko tuo kauhea parvi karkasi kohisevin siiveniskuin kartanoa kohti, ja kreivitär pakeni sisimpään huoneeseensa.
Hän asui makuukamarissa punaisen vierashuoneen takana. Olen monesti kuullut kerrottavan, millainen se huone sinä kauhun aikana oli, jolloin harakat piirittivät Borgia. Raskaat peitteet ovien ja ikkunain edessä, paksut matot lattialla, ja hiipiviä, kuiskaavia ihmisiä!
Kreivittären sydämessä asui kalvas kauhu. Hänen tukkansa tuli harmaaksi. Hänen ihonsa rypistyi. Yhdessä kuukaudessa hänestä tuli mummo. Hän ei voinut terästää sydäntään epäilemään vihattavaa noituutta. Hän heräsi ja kavahti yöllä unen helmoista kirkuen, että harakat hänet syövät. Hän itki päivät päästään tätä kohtaloa, jota ei voinut välttää. Arastellen ihmisiä, peläten, että jokaisen tulijan kintereillä kahahtaa harakkaparvi sisään, hän istui tavallisesti ääneti, kädet kasvoillaan, keinuskellen nojatuolissaan haluttomana ja alakuloisena, ummehtuneessa huoneessa, joskus hypähtäen pystyyn huutaen ja valittaen.
Katkerampaa ei ollut kenenkään elämä. Voiko kukaan olla häntä surkuttelematta?
Minulla ei ole enää hänestä paljonkaan kerrottavaa, ja minkä olen kertonut, ei ole ollut hyvää. Tuntuu kuin omatuntoni nyt minua soimaisi. Hän oli kuitenkin nuorena ollessaan ollut hyväsydäminen ja elämäniloinen, ja moni hauska juttu hänestä on ilahduttanut sydäntäni, vaikkei tässä ole niitä soveltunut kertoa.