Hänen täytyi ajaa monen sellaisen ohi, mikä olisi suututtanut häntä, jos hän olisi siihen silmännyt. Hän olisi nähnyt kaksi kumartavaa koivua joka tuvan edessä, ja avatuista ikkunoista hän olisi nähnyt huoneisiin, joiden katto ja seinät oli kukilla koristettu ja verhottu vihreillä lehvillä. Pieninkin kerjäläistyttö kulki maantiellä sireenikimppu kädessään, ja emännillä oli pieni kukkakimppu nenäliinassaan.
Kukkassalkoja rypistynein kukkasin ja riippuvin seppelein seisoi pihoilla. Niiden ympäriltä oli ruoho tallattu, sillä iloinen tanssi oli siinä leiskunut kesäisenä yönä.
Alhaalla Lövenillä tungeksivat tukkilautat. Pienet valkoiset purjeet oli nostettu päivän kunniaksi, vaikkei tuulen henkäyskään heiluttanut niitä, ja joka maston huipussa oli vihreä seppele.
Monia teitä, jotka johtavat Brohun, vaelsi kirkkoväkeä. Naiset olivat koreita vaaleissa, kotikutoisissa kesäpuvuissaan, jotka oli saatu juuri täksi päiväksi valmiiksi. Kaikki olivat juhlavaatteissaan.
Ja ihmiset eivät voineet lakata iloitsemasta pyhäisestä rauhasta ja levosta jokapäiväisen työn lomassa, suloisesta lämmöstä, lupaavasta sadosta ja mansikoista, jotka alkoivat tienvieressä punoittaa. He tarkkasivat ilmojen rauhaa, pilvetöntä taivasta, ja kuuntelivat leivon liverrystä ja sanoivat: "Näkee, että tämä on Herran päivä."
Silloin ajoi Sintram siihen. Hän kiroili ja huimi piiskalla ponnistelevaa hevosta. Sora vinkui ilkeästi jalasten alla, suurten kulkusien kimakka kilinä hämmensi kirkonkellojenkin äänen. Hänen otsansa karvalakin reunan alla oli vihaisissa kurtuissa.
Se kauhisti kirkkoväkeä ja se luuli nähneensä itse pirun. Eivät he saaneet edes tänään, kesäjuhlan päivänä, unohtaa pahuutta ja pakkasta. Katkera on niiden osa, jotka vaeltavat maan päällä.
Ne, jotka seisoivat kirkonseinän varjossa tai istuivat kirkkopihan muurilla, odottaen jumalanpalveluksen alkamista, katselivat häntä äänettömästi ällistellen, kun hän kulki kirkonovelle. Juuri äsken oli hurmaava päivä täyttänyt heidän sydämensä ilolla siitä, että he saivat astella maan polkuja ja nauttia elon suloutta. Nyt kun he näkivät Sintramin, valtasi heidät outojen onnettomuuksien aavistukset.
Sintram astui kirkkoon ja istui omalle tuolilleen, lyöden karvarukkasensa penkkiin niin, että rukkasiin ommeltujen sudenkynsien ramahdus kaikui aina ovensuuhun. Ja naiset, joita oli jo joku asettunut etupenkkiin, pyörtyivät, kun näkivät tuon karvaisen olennon, ja heidät täytyi kantaa ulos.
Mutta kukaan ei tohtinut ajaa ulos Sintramia. Hän häiritsi rahvaan hartautta, mutta häntä pelättiin liian paljon, niin ettei kukaan uskaltanut käskeä häntä kirkosta poistumaan.