Turhaan puhui pappi kesän valoisasta juhlasta. Kukaan ei kuunnellut häntä. Rahvas ajatteli vain pahaa ja pakkasta ja outoa onnettomuutta, jota tuo ilkeä tehtaanpatruuna heille ennusti.
Kun kirkonmeno loppui, nähtiin ilkiön menevän saman kummun jyrkänteelle, jolla Bron kirkko on. Hän katsoi alas Brobyn salmelle ja seurasi sitä silmin isonpappilan ja kolmen niemen ohi, jotka ovat länsirannalla, aina Lövenin ulapoille. Ja nähtiin, miten hän puristi kätensä nyrkkiin ja pui sitä salmelle ja sen viheriöiville rannoille. Sen jälkeen liukui hänen silmäyksensä etelään, alisen Lövenin taakse, aina siintäville niemille, jotka näyttävät sulkevan järveä. Ja pohjoiseen lensivät ne peninkulmittain Gurlita-kukkulan ohi, aina Björnidetiin asti, jossa järvi loppuu. Hän katsoi länteen ja itään, jossa pitkät vuoret laaksoa reunustavat, ja pui taas nyrkkiään. Ja jokainen tiesi, että jos hänellä olisi ollut oikeassa kädessään salamakimppu, olisi hän hurjan iloisena sinkauttanut salamansa rauhaisaan maahan ja levittänyt tuskaa ja kuolemaa niin etäälle kuin olisi voinut. Sillä hän oli jo totuttanut sydämensä niin pahaan, ettei hän voinut iloita muusta kuin kurjuudesta. Vähitellen hän oli itse oppinut rakastamaan kaikkea rumaa ja viheliäistä. Hän oli heikkopäisempi hurjinta hullua; mutta tätä ei ymmärtänyt kukaan.
Pian kerrottiin kummia. Kerrottiin että kun kirkonvartija meni sulkemaan kirkkoa, katkesi avaimen lehti, sillä kovaksi käännetty paperi oli tungettu lukkoon. Vartija vei sen rovastille. Se oli, kuten hyvin arvasi, osoitettu sille muutamalle, joka on siellä toisessa maailmassa.
Kuiskailtiin, mitä siinä mahtoi olla. Rovasti oli polttanut paperin, mutta kirkonvartija oli nähnyt, kun se pirulainen paloi. Kirjaimet olivat paistaneet mustasta paperista kirkkaan punaisina. Hän ei voinut olla lukematta. Oli lukenut, sanoivat, että se pannahinen tahtoi hävittää maan autioksi niin pitkälti kuin Bron kirkontorni näkyi. Hän tahtoi että kirkko joutuu metsän pimeyteen. Hän tahtoi karhut ja ketut asumaan ihmisasunnoissa. Peltojen piti olla viljelemättä, eikä enemmän koiraa kuin kukkoakaan pitänyt näillä main kuuluman. Se kehno tahtoi palvella herraansa tuottamalla turmiota jokaiselle. Semmoista hän oli luvannut.
Ja ihmiset odottivat tulevaa aikaa hiljaisina ja epätoivoisina, sillä he tiesivät, että sen ilkiön valta oli suuri, että hän vihasi kaikkea elämää, että hän tahtoi nähdä erämaan tunkeutuvan laaksoon ja että hän ottaisi palvelukseensa mielellään ruton, nälänhädän tai sodankin karkottamaan pois maan päältä jokaisen, joka rakasti hyvää, iloa tuottavaa työtä.
Kahdeksas luku
ROUVA MUSICA
Kun ei mikään saanut Gösta Berlingiä iloiseksi sen jälkeen, kun hän oli auttanut nuoren kreivittären pakoon, päättivät kavaljeerit etsiä apua hyvältä rouva Musicalta, joka oli mahtava haltijatar ja lohduttaa monta onnetonta.
Sentähden he avauttivat eräänä heinäkuun iltana Ekebyn suuren salin ovet ja nostattivat ikkunasäpit paikoiltaan. Aurinko ja ilma päästettiin sisään: tuo myöhäisen illan suuri, punainen aurinko, viileän ehtoon lempeä ja tuoksuva ilma.
Juovikkaat päällykset poistettiin huonekaluista, klaveeri avattiin, ja harsot vedettiin venetsialaisten kruunujen ympäriltä. Kultaiset aarnikotkat saivat taas loistaa valossa marmoripöytien valkeain levyjen alta. Valkoiset jumalattaret tanssivat peilin mustalla otsareunustalla. Silkkidamastin monimuotoiset kukkaset kimmelsivät iltahehkussa. Ja ruusuja poimittiin ja kannettiin sisään. Koko sali täyttyi ruusujen tuoksulla. Siellä oli ihmeellisiä, nimeltä tuntemattomia ruusuja, jotka oli tuotu vieraista maista Ekebyhyn. Siellä oli keltaisia ruusuja, joiden terissä veri kimmeltää punaisena kuin ihmisen suonissa, ja kermanvalkoisia, joiden reunat ovat repaleisia, ja hienon punaisia, joiden suuret terät ovat reunasta värittömiä kuin vesi, ja tummanpunaisia, joissa on mustat varjot. He kantoivat sisään kaikki Altringerin ruusut, jotka olivat tulleet mailta vierahilta ihastuttamaan kauniiden naisten silmiä.