Hän on asunut niin kaukana, ettei ole kuullut sanaakaan Brobyn papista.
Niin jyrisevät vankkurit ylämäkeä, ja jo näkyykin pappila jyrkänteellä.
"Jumalan laupeuden tähden", vonkaisee tiepuolesta kerjäläinen, "lantti köyhälle raukalle."
Jalo nainen antaa hänelle hopearahan ja kysyy, onko Brobyn pappila tässä lähellä.
Kerjäläinen silmäilee häntä terävästi, ovelasti.
"Pappila on tuolla", hän sanoo, "mutta pappi ei ole kotona, eikä ketään ole kotona pappilassa."
Hieno, pieni neiti näyttää aivan kummasti kalpenevan. Viileä lehtimaja häviää, rakastettua ei ole siellä. Kuinka hän voi toivoakaan, neljäkymmentä vuotta odotettuaan, tapaavansa hänet siellä?
Mitä armollisella neidillä olisi pappilaan asiaa?
Armollinen neiti on tullut tapaamaan komministeriä. Hän on tuntenut hänet menneinä päivinä.
Neljäkymmentä vuotta ja neljäkymmentä peninkulmaa on erottanut heitä. Ja joka peninkulmalla, jonka neiti on ajanut lähemmäksi, hän on ajanut pois yhden vuoden suru- ja muistotaakat, joten hän nyt, päästyään perille pappilaan, on taaskin kaksikymmenvuotias, huoleton, vailla muistoja.