Julius-patruunan ääni melkein petti, kun hän antoi käskynsä. Kiesit eivät siis saisi lahota rauhassa Ekebyssä, vanhan Kaisan täytyi siis erota tutusta soimestaan. Hän ei tahtonut sanoa pahaa äidistään, mutta äidin olisi pitänyt ajatella edes kiesejä ja Kaisaa, jollei hän ajatellut poikaansa. Kuinka ne jaksaisivat kestää tuon pitkän matkan?
Kaikkein katkerinta oli kumminkin ero kavaljeereista.
Pieni, pyöreä Julius-patruuna, joka oli luotu paremminkin pyörimään kuin kulkemaan, tunsi traagillisen osansa aina sormenpäitä myöten. Hän muisteli tässä nyt tuota suurta ateenalaista, joka tyhjensi tyynesti myrkkypikarin itkevien oppilaidensa keskellä. Hän muisteli kuningas Kustaa Vaasaa, joka ennusti Ruotsin kansalle, että se kerran ikävöisi hänet ylös haudastakin.
Viimein hän lauloi heille parhaimman laulunsa. Hän ajatteli joutsenta, joka kuolee lauluunsa. Niin tahtoi hänkin heidän muistavan mennyttä: kuninkaallisena sieluna, joka ei vaikerrukseen vaivu, vaan eroaa näiltä ilmoilta sulosävelten kantamana.
Vihdoin oli viimeinen pikari tyhjennetty, viimeinen laulu laulettu, viimeinen syleily syleilty. Hän sai viitan ylleen, ja piiska oli hänellä kädessään. Yksikään silmä ei ollut hänen ympärillään kuiva, ja hänen omat silmänsä täytti surun nouseva usva niin ettei hän nähnyt lainkaan eteensä.
Silloin tarttuivat kavaljeerit häneen ja kieputtivat häntä ilmassa. Hurraahuudot jyrisivät hänen ympärillään. He asettivat hänet johonkin istumaan, hän ei nähnyt mihin. Piiska paukahti, ajoneuvot liikahtivat hänen allaan. Hän oli matkalla pois. Kyettyään vihdoin selvästi näkemään hän oli jo loitolla maantiellä.
Kyllä olivat kavaljeerit kaipuusta itkeneet ja järkkyneet, mutta silti ei suru tukahduttanut heidän sydämissään kaikkia ilon lähteitä. Yksi heistä — liekö se ollut Gösta Berling, runoilija, vai Beerencreutz, kukunpelaaja ja sotavanhus, vai elämään väsynyt Kristoffer-serkku — oli keksinyt keinon, ettei vanhaa Kaisaa tarvinnut ottaa tallista eikä lahoavia kiesejä liiteristä. Valkotäpläinen sonni oli valjastettu heinähäkin eteen, ja sitten kun tuo punainen kirstu, vihreä lekkeri ja veistokoristeinen eväslipas oli viety häkkiin, sijoitettiin lopuksi Julius-patruuna itse, jonka silmiä kyyneleet sumensivat, ei eväslippaalle eikä kirstulleen, vaan valkotäpläisen sonnin selkään.
Katsos, sellainen on ihminen, liian heikko kohtaamaan surua sen kaikessa katkeruudessa. Kyllä surivat kavaljeerit tätä ystävää, joka matkasi nyt pois kuolemaan, tätä kuihtuvaa liljaa, tätä siipeen ammuttua joutsenlaulajaa; mutta kumminkin heidän sydämensä ahdistusta helpotti, kun he näkivät hänen ratsastavan suuren sonnin selässä, nyyhkytysten väristäessä hänen paksua ruumistaan, ja kun hänen kätensä, levitetyt viime syleilyyn, laskeutuivat epätoivon herpaamina alas ja hänen silmänsä tähystivät armottomalta taivaalta oikeutta.
Maantiellä alkoi sumu Julius-patruunan silmistä haihtua, ja hän huomasi istuvansa keikkumassa elukan selässä. Ja silloin kerrotaan hänen ruvenneen miettimään, mitä ihmeitä seitsemänätoista pitkänä vuotena voi tapahtua! Vanha Kaisa oli näet huomattavasti muuttunut. Olivatko Ekebyn kaura-appeet ja apilasnurmet voineet moista aikaansaada? Ja hän huusi — en tiedä, kivetkö tienvieressä, vai linnut viidassa sen kuulivat — mutta totta hän vain huusi: "Piru minut vieköön, mutta eiköhän vain sinulle, Kaisa, ole kasvanut sarvet!"
Kun hän vielä hetken oli sitä aprikoinut, luisui hän hiljaa alas sonnin selästä ja nousi häkkiin, istuutui eväskirstulleen ja ajeli edelleen syvissä mietteissä.