JULIUS-PATRUUNA
Julius-patruuna kantoi punaiseksi maalatun puukirstunsa kavaljeerirakennuksesta ulos. Hän täytti tuoksuvalla pomeranssiviinalla vihreän lekkerin, joka oli seurannut häntä monilla matkoilla, ja suureen, leikkauksilla koristettuun eväslippaaseen hän pani voita, leipää ja vanhaa juustoa, viheriältä ja ruskealta suloisesti vivahtavaa, sekä lihavaa liikkiötä ja ohukaisia, vattuhillossa hyllyviä.
Sitten Julius-patruuna lähti Ekebystä matkaansa ja sanoi kyynelsilmin jäähyväiset koko Ekebyn ihanuudelle. Hän siveli ja hyväili viimeisen kerran kuluneita keilipalloja ja tehtaanmäen pyöreäposkisia lapsukaisia. Hän käveli ja kierteli puutarhan lehtimajat ja puiston luolat. Hän pistäytyi tallissa ja navetassa, siveli hevosten lautasia, pudisteli sarvista kiukkuista sonnia ja antoi vasikkain nuolla paljaita käsiään. Viimein hän itkevin silmin meni päärakennukseen, jossa jäähyväisaamiainen häntä odotti.
Voi tätä elämäämme! Kuinka paljon siinä on pimeätä! Myrkkyä oli nyt ruoassa, sappea viinissä. Liikutuksen kuromat olivat kavaljeerien kurkut kuten hänen omansakin. Kyynelten sumu himmensi näön. Jäähyväispuheita keskeyttivät nyyhkytykset. Voi ihmiselämää! Hänen elämänsä on tästä lähtien oleva ainaista, pitkää ikävöimistä. Koskaan ei hän enää vedä huuliaan hymyyn, laulut kuolevat hänen muististaan niinkuin kukat kuolevat syksyiseltä kedolta. Hän on riutuva, kelmenevä, variseva kuin hallan purema ruusu, kuin janoava lilja. Koskaan eivät kavaljeerit enää näe Julius parkaa. Raskaat aavistukset liikkuivat hänen sielussaan, niinkuin myrskyn ajamain pilvien varjot kiitelevät äsken hohtaneilla pelloillamme. Hän lähti nyt kotiin kuolemaan.
Terveydestä ja hyvinvoinnista kukoistavana hän nyt seisoi heidän edessään. Koskaan eivät he enää näe häntä sellaisena. Koskaan eivät he enää kysy häneltä leikillään, milloin hän viimeksi oli varpaansa nähnyt, koskaan eivät he enää tahdo keilapalloiksi hänen poskiaan. Maksassa ja keuhkoissa kalvoi jo auttamaton paha. Se kalvoi ja jäyti. Kauan hän oli jo sen tuntenut. Hänen päivänsä olivat luetut.
Oi, jos Ekebyn kavaljeerit edes säilyttäisivät vainajan uskollisessa muistossaan! Voi, etteivät he häntä unohtaisi!
Velvollisuus vaati häntä. Siellä kotona odotti Juliusta hänen äitinsä. Seitsemäntoista vuotta oli hän jo odottanut häntä Ekebystä takaisin. Nyt hän oli kirjoittanut kirjeen ja pyytänyt poikaansa tulemaan, ja poika tahtoi häntä totella. Hän tiesi, että se oli hänen kuolemakseen, mutta hän totteli, kuten kelpo pojan tulee.
Oi, jumalaisia Ekebyn vieraspitoja! Oi, noita suloisia rantaniittyjä, tuota uljasta koskea! Oi, näitä seikkailujen riemuja, valkeita, sileitä tanssilattioita ja rakastettua kavaljeerirakennusta! Oi, viulut ja walt-torvet, oi onnen ja ilon elämää! Kuolemaksi oli ero kaikesta siitä.
Sitten meni Julius-patruuna keittiöön ja sanoi jäähyväiset alustalaisille. Kaikkia yhteisesti ja itsekutakin erikseen, emännöitsijästä ruotimummoon saakka, hän syleili ja suuteli pursuvassa hellyydessään. Piiat itkivät ja parkuivat hänen kohtaloaan: että niin hyvän ja hauskan herran täytyi kuolla, että he eivät koskaan enää saisi häntä nähdä.
Julius-patruuna käski tuoda kiesinsä ulos vaunuliiteristä ja vanhan hevosensa tallista.