Mutta siitä päivästä lähtien ei kreivi Henrik viihtynyt enää Borgissa. Eräänä pimeänä yönä elokuun alussa ajettiin umpivaunut portaiden eteen. Kaikki palvelijat asettuivat niiden ympärille, ja kreivitär Märta tuli ulos saalien peitossa, tiheä harso kasvojensa edessä. Kreivi talutti häntä, mutta kreivitärtä vapisutti ja kauhisti. Töin tuskin saatiin hänet eteisen poikki ja portaiden yli.
Sitten hän sentään pääsi vaunuihin, kreivi hyppäsi niihin hänen jälkeensä, ovet paukautettiin kiinni ja kuski antoi hevosten mennä minkä kavioista pääsi. Kun harakat seuraavana aamuna heräsivät, oli kreivitär Märta karannut.
Kreivi eli sitten kaukana etelässä. Borg myytiin ja on nyt monta kertaa vaihtanut omistajaa. Kaikkien täytyy sitä rakastaa. Harvat lienevät sen isäntinä olleet onnellisia.
Kahdestoista luku
JUMALAN MATKAMIES
Jumalan matkamies, kapteeni Lennart, asteli eräänä elokuun iltapäivänä
Brobyn majataloon ja meni keittiöön. Hän oli matkalla kotiinsa
Helgesäteriin, joka on neljännespeninkulman verran luoteeseen Brobystä,
aivan metsänrinnassa.
Kapteeni Lennart ei vielä silloin tiennyt, että hänestäkin tulee maan päällä Jumalan matkamies. Hänen sydämensä ailahteli ilosta, kun hän nyt taas saisi nähdä kotinsa. Hän oli kokenut synkät kohtalot; mutta nyt hän oli kotona, ja nyt oli kaikki kääntyvä parhain päin. Ei hän tiennyt, että hänestä tulee sellainen, jonkalaiset eivät saa levätä oman katon alla eivätkä lämmitellä oman lieden ääressä.
Jumalan matkamiehen, kapteeni Lennartin mielenlaatu oli iloinen. Kun hän ei tavannut ketään majatalon keittiössä, hän pani siellä kaikki epäjärjestykseen kuin vallaton poika. Kiireesti hän kutaisi viallisen rannun kankaaseen ja vetäisi rukinpyörän puneen paikoiltaan. Hän nakkasi kissan koiran korville ja nauroi niin että talo kaikui, kun vanhat toverit hetken tulisuudessa unohtivat entisen ystävyytensä ja kirmasivat vastatusten kynnet koukussa, vihaisin silmin, karvat pörhössä.
Tulipa sitten majatalon emäntä jyryn kuultuaan sisään. Hän jäi kynnykselle ja katsoi miestä, joka nauroi tappeleville eläimille. Emäntä tunsi hänet hyvin, mutta silloin, kun hän oli viimeksi kapteenin nähnyt, oli tämä istunut vanginrattailla ranteet käsiraudoissa. Hän muisti sen hyvin. Viisi ja puoli vuotta sitten olivat varkaat Karlstadin talvimarkkinoilla varastaneet maaherrattaren korut. Monta sormusta, rannerengasta ja solkea, joita jalo rouva piti suuressa arvossa — sillä enin osa niistä oli saatu perintönä ja lahjoina — oli kadonnut. Koskaan niitä ei löydettykään. Mutta pian tiesi huhu kertoa ympäri maata, että Helgesäterin Lennart-kapteeni oli muka varas.
Emäntä ei ollut milloinkaan voinut ymmärtää, miten sellainen huhu oli syntynyt. Eikö se ollut hyvä ja kunniallinen mies, tämä Lennart-kapteeni? Hän eli onnellisena vaimoineen, jonka oli ottanut vasta pari vuotta sitten, sillä hyvin myöhään hän oli päässyt sellaisiin varoihin, että voi naida. Eikö hänellä nyt ollut hyvä toimeentulo palkastaan ja virkatalostaan? Mikä sellaisen miehen voi vietellä varastamaan vanhoja rannerenkaita ja sormuksia? Ja vielä ihmeellisemmältä hänestä tuntui, että sellaiseen huhuun uskottiin, että se tuli niin täysin todistetuksi, että Lennart-kapteeni sai eron virastaan, menetti miekkatähtensä ja tuomittiin viiden vuoden kuritustyöhön.