Itse hän oli sanonut olleensa markkinoilla, mutta lähteneensä sieltä pois ennen kuin kuuli varkaudesta puhuttavankaan. Maantieltä hän oli löytänyt vanhan, ruman soljen, jonka oli ottanut ja vienyt kotiin ja antanut lapsilleen. Mutta solki oli kultainen ja oli noita varastettuja tavaroita: siitä aiheutui hänen onnettomuutensa. Mutta oikeastaan oli Sintram alun pitäen siihen syynä. Ilkeä tehtaanpatruuna oli tullut ilmiantajaksi ja lausunut langettavan todistuksen. Tuntui siltä kuin hänen olisi ollut tarpeen saada Lennart-kapteeni pois seudulta, sillä kohta sen jälkeen nostettiin oikeudenkäynti häntä itseään vastaan, koska hänen oli huomattu myyneen ruutia norjalaisille vuoden 1814 sodassa. Ihmiset luulivat, että hän pelkäsi jotakin todistusta, jonka kapteeni Lennart olisi voinut esittää häntä vastaan. Nyt vapautettiin hänet todistusten vajavuuden tähden.

Majatalon emäntä ei voinut miestä kyllikseen katsella. Kapteenin tukka oli tullut harmaaksi ja selkä köyristynyt; hänellä oli varmaankin ollut vaikeat päivät. — Mutta ystävällinen muotonsa ja iloinen luontonsa hänellä oli jäljellä. Hän oli yhä se sama Lennart-kapteeni, joka oli ollut mukana morsiussaatossa ja tanssinut hänen häissään. Hän varmaankin seisahtui yhä vielä puhelemaan jokaisen ihmisen kanssa, kenen tiellä tapasi, ja heitti lantin joka lapselle; hän varmaankin sanoi yhä jokaiselle ryppyiselle mummolle, että tämä tulee päivä päivältä yhä nuoremmaksi ja kauniimmaksi, ja yhä vieläkin hän istahtaa kai tynnyrille ja soittaa viulua väelle, joka juhannusriu'un ympärillä tanssii. Herranen aika, varmaan!

"No, Katri-muori", alkoi kapteeni, "eikö nyt uskalleta katsoakaan minua?"

Hän oli oikeastaan tullut tänne kuulustamaan, miten hänen kotonaan jaksettiin ja odotettiinko häntä palaavaksi. Niiden sopi tietää, että hän oli suorittanut rangaistuksensa tällä kertaa.

Majatalon emäntä kertoi hänelle pelkkiä hyviä uutisia. Hänen vaimonsa oli ollut reilu kuin mies. Hän oli vuokrannut uudelta omistajalta asumuksen, ja kaikki oli onnistunut hyvin. Lapset olivat terveitä, ja ilokseen niitä katseli. Ja tokihan ne häntä odottivat! Kapteenska oli ankara rouva, joka ei ilmaissut ajatuksiaan, mutta sen majatalon muori tiesi, ettei kukaan ollut saanut syödä Lennart-kapteenin lusikalla eikä istua hänen tuolillaan hänen poissa ollessaan. Nyt keväällä ei ollut mennyt päivääkään, ettei kapteenska olisi kävellyt aina sen kiven luo, joka on Brobyn mäen harjalla, ja katsellut alas tielle, eikö mies jo tule. Ja uudet vaatteet hän oli laittanut kapteenille, kotikutoiset vaatteet, joihin itse oli tehnyt enimmän työn. Kas, toki sen siitä arvaa, että kapteenia odotetaan, vaikkei rouva mitään sanonut.

"He eivät siis sitä usko?" sanoi Lennart-kapteeni.

"Ei, kapteeni", sanoi emäntä. "Kukaan ei sitä usko."

Silloin ei kapteeni viipynyt kauempaa tupasessa, silloin hän tahtoi lähteä kotiin.

Mutta hän sattui majatalon luona tapaamaan vanhoja, rakkaita tuttuja. Ekebyn kavaljeerit olivat juuri tulleet majataloon. Sintram oli kutsunut heidät sinne syntymäpäivilleen. Ja kavaljeerit eivät hetkeäkään epäilleet puristaa kuritushuonevangin kättä ja toivottaa häntä tervetulleeksi kotiin. Sintramkin teki niin.

"Rakas Lennart", hän sanoi, "ole varma, että Jumalalla oli jokin tarkoituksensa."