Sinne tultuaan hän kumartuu ja taputtelee turvetta, kuten kevyesti hyväillään peitettä, jonka alla sairas ystävä lepää. Sitten hän ottaa taskustaan kukkukortit ja istuutuu haudan ääreen.
"Hän on niin yksinään täällä erillään, Johan Fredrik. On kai pienestä pelistä mielissään."
"On synti ja häpeä, että semmoisen miehen täytyy olla täällä ulkopuolella", sanoo suuri karhunkaataja Anders Fuchs ja istuutuu hänen viereensä.
Mutta pikku Ruster, huilunpuhaltaja, virkkaa liikuttuneella äänellä ja kyynelten ahkerasti tippuessa hänen pienistä, punaisista silmistään:
"Lähinnä teitä, eversti, lähinnä teitä hän oli parhain mies, mitä olen tuntenut."
Nuo kolme arvonmiestä istuvat nyt haudan ympärillä ja jakavat vakavasti ja hartaasti kortit.
Minä katselen maailmaa, näen monta hautaa. Tuolla lepää hän, tuo mahtava, marmorin painamana. Surumarssi kaikuu hänen haudallaan. Liput lasketaan kummulle. Näen niiden haudat, joita on paljon rakastettu. Kukkia, kyynelten kastamia ja suutelojen hyväilemiä, lepää kevyesti heidän viheriöivillä nurmillaan. Unohdettuja hautoja minä näen, ylimielisiä hautoja, valehtelevia lepopaikkoja, ja toisia, jotka eivät sano mitään; mutta koskaan minä en ennen ole nähnyt musta- ja valkearuutuista Killeä ja kulkusmyssyistä Blarenia kutsuttavan haudan asustajan ratoksi.
"Johan Fredrik voitti", sanoo eversti ylpeästi. "Enkö sitä jo arvannut. Minä se opetin häntä pelaamaan. Niin, nyt me olemme kellellämme, me kolme, ja hän yksinään elossa."
Sitten hän kokoaa kortit pakkaan, nousee ylös ja vaeltaa toisten seuraamana takaisin Ekebyhyn.
Nytpä kuollut mahtanee tietää ja tuntea, etteivät kaikki ole unohtaneet häntä ja hänen hyljättyä hautaansa. Kummallista kunnioitusta osoittavat harhautuneet sydämet niille, joita rakastavat; mutta hän, joka makaa muurin ulkopuolella, hän, jonka kuollut ruumis ei ole saanut levätä vihityssä maassa, hänen on syytä iloita, etteivät kaikki hylkää häntä.