Ystävät, ihmisten lapset, kun minä kuolen, saan varmaan levätä keskellä kirkkomaata, isieni haudassa. Varmaankaan en ole ryöstänyt omieni elatusta, en kohottanut kättäni omaa henkeäni vastaan, mutta yhtä varmaan en ole saanut sellaista rakkautta, yhtä varmaan ei kukaan tahdo minulle tehdä niin paljon kuin nuo kavaljeerit tälle tihutyön tekijälle. Aivan varmaan ei tule kukaan illalla, kun aurinko menee mailleen ja kuolleiden kartanoissa on yksinäistä ja surullista, panemaan kirjavia kukkukortteja minun nikamaisten sormieni väliin.
Ei edes tulla — niinkuin minä muuten kernaammin soisin, sillä kortit houkuttelevat minua sangen vähän — haudalleni viuluin ja käyrin, jotta henkeni, joka harhailee maatuvan tomun ympärillä, saisi keinua sävelten virralla niinkuin joutsen keinuu kimaltelevilla laineilla.
Neljästoista luku
VANHOJA LAULUJA
Marianne Sinclaire istui elokuun lopulla hiljaisena arkipäivänä huoneessaan ja järjesti kirjeitään ja papereitaan.
Hänen ympärillään oli aika sekasorto. Suuria, nahkaisia matkalaukkuja ja raudoitettuja kirstuja oli tuotu huoneeseen. Tuolit ja sohvat olivat hänen vaatteittensa peitossa. Ylisiltä ja kaapeista ja petsattujen kirstujen laatikoista oli kaikki vedetty esille, silkit ja liinavaatteet välkähtelivät, korut oli levitetty puhdistettaviksi, saalit ja turkit piti valita ja tarkastaa.
Marianne varustautui pitkälle matkalle. Ei ollut varmaa, palaisiko hän enää koskaan kotiin. Hän oli elämänsä käännekohdassa ja poltti sen vuoksi paljon vanhoja kirjeitä ja päiväkirjoja. Hän ei tahtonut kantaa menneiden muistojen kuormaa.
Siinä istuessaan ja puuhaillessaan joutuu hänen käteensä nippu vanhoja runoja. Ne olivat vanhoja kansanlaulu-muistiinpanoja, joita hänen äitinsä hänen pienenä ollessaan oli hänelle laulellut. Hän aukaisi rihman, joka oli nipun ympärillä, ja alkoi lukea.
Hän hymyili surumielisesti, kun oli hetken lukenut; merkillistä viisautta julistivat nuo vanhat laulut hänelle:
Älä usko onneen, älä onnen merkkiin, älä luota ruusuihin, kauneihin lehtiin.