Älä usko nauruun, sanoivat ne. Katso, kaunis Valborg-neito ajaa kultaisessa karmissaan, ja hänen huulensa hymyilevät, mutta hän on niin surullinen kuin kierisivät kaviot ja pyörät hänen elämänsä onnen ylitse.
Älä usko tanssiin, sanoivat ne. Moni jalka kiitelee keveästi yli vahatun palkin, mutta mieli on raskas kuin lyijy. Hauska ja vallaton on pieni, tanssiva Kirsti, vaikka hän tanssikin nuoren elämänsä hukkaan.
Älä usko pilaan, sanovat ne. Moni astuu pöytään leikkiä laskevin huulin, vaikka on surusta kuolla. Tuossa istuu nuori Adeline ja antaa leikillä tarjota itselleen herttua Fröjdenborgin sydäntä, varmana, että hänen tarvitsee vain nähdä se saadakseen voimaa kuolla.
Oi, te vanhat laulut, mihin pitää siis uskoa, kyyneleihin ja suruunko?
Helposti kääntyy surullinen hymyilemään, mutta se, joka on iloinen, hän ei voi itkeä. Kyyneleihin ja huokauksiin uskovat vanhat laulut, ainoastaan suruun ja surun merkkiin. Suru on todellista, oleellista, se on kiinteä ikivuori löysän hiekan alla. Suruun voi uskoa ja surun merkkiin.
Mutta ilo on vain surua, joka teeskentelee. Ei ole oikeastaan maan päällä muuta kuin surua.
"Oi, te lohduttomat", sanoi Marianne, "eikö teidän vanha viisautenne raukea elämän täyteläisyyden edessä!"
Hän meni ikkunan ääreen ja katseli puutarhaan, jossa hänen vanhempansa juuri huvikseen kävelivät. He kävelivät edestakaisin leveitä käytäviä ja puhuivat kaikesta, mitä silmin huomasivat: nurmen nukasta ja taivaan linnuista.
"Kas", sanoi Marianne, "tässä huokailee nyt sydän surusta, vaikkei se ennenkään ollut kovin onnellinen."
Ja hän ajatteli nyt yht'äkkiä, että kenties kaikki lopultakin oli ihmisen omassa vallassa, että suru ja ilo aiheutui vain hänen erilaisista ajatustavoistaan. Hän tutkisteli itseään, onni vaiko onnettomuus häneen oli osunut tänä vuonna. Hän tiesi tuskin sitä itsekään.