"Niin, mitä rakkauteen tulee, siitä minä viis piittaan", vastasi Adrian. "Minä tahdon vain ratsastaa hyvällä hevosella ja metsästää, mutta kavaljeeri minä en ole, olen työmies. Jos vain saisin rahaa, niin ottaisin kotitalon haltuuni ja hankkisin äidille levon päivät ja olisin tyytyväinen. Minä sekä kyntäisin että kylväisin, sillä pidän työstä."
Ja hän oli katsonut Marianneen rehellisillä silmillään, ja Marianne tiesi, että hän puhui totta ja että hän oli luotettava mies. Hän meni siis Adrianin kanssa kihloihin, parhaastaan päästäkseen vain pois kotoa, mutta senkin vuoksi, että hän oli aina pitänyt paljon hänestä.
Mutta koskaan hän ei ole unohtava kuukautta, joka seurasi sitä elokuun iltaa, jolloin hänen kihlauksensa julkaistiin, tuota mieletöntä aikaa.
Paroni Adrian tuli päivä päivältä yhä surullisemmaksi ja hiljaisemmaksi. Hän kävi tosin Björnessä varsin usein, joskus monta kertaa päivässä, mutta Marianne huomasi hyvin, kuinka alakuloinen hän oli. Muiden kanssa hän toki vielä laski leikkiä, mutta hänen seurassaan hän oli aivan mahdoton: hiljaisuutta ja kuivuutta koko mies. Marianne arvasi kyllä, miten hänen laitansa oli: ei ollutkaan niin helppoa kuin paroni luuli naida rumaa naista. Marianne oli nyt tullut Adrianille vastenmieliseksi. Ei kukaan tiennyt paremmin kuin Marianne itse, miten ruma hän oli. Hän oli kyllä näyttänyt Adrianille, ettei hän halunnut suinkaan hyväilyjä eikä rakkaudenosoituksia, mutta Adriania kiusasi sittenkin ajatella häntä vaimonaan, ja hänen olonsa tuli päivä päivältä pahemmaksi. Miksi paroni siis sieti tällaista tilannetta? Miksi hän ei purkanut kihlausta? Marianne oli antanut kyllin selviä viittauksia. Itse ei Marianne voinut sille mitään. Hänen isänsä oli aivan lyhyesti huomauttanut ettei tyttären maine kärsi enää lisää kihlausseikkailuja. Silloin oli Marianne halveksinut heitä kumpaakin yhtä syvästi, ja mikä keino tahansa näytti hänestä tarpeeksi hyvältä, kunhan hän vain vapautuisi näistä molemmista herroistaan.
Ja vasta pari päivää suurten kihlajaispitojen jälkeen oli käänne äkkiä ja ihmeellisesti tapahtunut.
* * * * *
Hiekkakäytävällä aivan Björnen portaiden edessä oli suuri kivi, josta oli paljon vastusta. Ajoneuvot kaatuivat siihen, hevoset ja ihmiset siihen kompastuivat, piiat, jotka kantoivat raskaita maitopyttyjä, töytäsivät siihen ja kaatoivat maidon, mutta kivi sai vain olla paikoillaan, koska se oli ollut siinä monta vuotta. Sehän oli ollut siinä jo tehtaanpatruunan vanhempien eläessä, vieläpä kauan ennen kuin Björnen kartanoa ajateltiin rakentaakaan. Tehtaanpatruuna Sinclaire ei ymmärtänyt, minkä tähden hänen pitäisi se nostattaa maasta.
Mutta elokuun viimeisinä päivinä sattui niin, että pari piikaa, jotka kantoivat raskasta korvoa, kompastuivat kiveen ja kaatuivat vahingoittuen pahasti, ja suuttumus kiveen oli suuri.
Oli vasta aamiaisen aika. Tehtaanpatruuna oli aamukävelyllä, mutta kun väki juuri, nyt kahdeksan ja yhdeksän välillä, oli kotosalla, niin käsketti Gustava-rouva pari miestä tulemaan ja kaivamaan sen suuren kiven maasta.
He tulivatkin rautakankeineen ja lapioineen, kaivoivat ja kankesivat ja saivat vihdoin tuon vanhan rauhanhäiritsijän luolastaan. Sitten he kuljettivat sen takapihaan. Siinä oli työtä tarpeeksi kuudelle miehelle.