Tuskin oli kivi poistettu, kun tehtaanpatruuna tuli kotiin, ja heti osuivat hänen silmänsä tuohon surkeuteen. Sen nyt arvasi, että hän vihastui. Eihän koko talokaan ollut enää sama hänen mielestään. Kuka oli uskaltanut viedä pois kiven? Jaha, Gustava-rouvako käskenyt. Niin, naisväellä ei ole sydäntä. Eikö hänen vaimonsa tiennyt, että hän rakasti sitä kiveä?
Ja sitten hän meni suoraan kiven luo, nosti sen hartiavoimalla maasta ja kantoi takapihan ja pihan poikki juuri samalle paikalle, jossa se oli ennen ollut, ja paiskasi sen paikoilleen. Ja se oli kivi, jonka kuusi miestä hädin tuskin jaksoi nostaa. Sitä urotyötä ihailtiin koko Vermlannissa suuresti.
Kun hän kantoi kiveä pihan poikki, seisoi Marianne juuri ruokasalin ikkunan ääressä ja katseli häntä. Hän ei koskaan ollut nähnyt isää niin hirmuisena. Isä oli hänen herransa, tuo hirmuinen, mahdottoman väkevä, tuo juonikas, oikullinen herra, joka ei kysynyt koskaan muuta kuin omaa mieltään.
He rupesivat aamiaiselle, ja Mariannella oli pöytäveitsi kädessä. Hän kohotti ajatuksissaan veistä.
Gustava-rouva tarttui hänen ranteeseensa.
"Marianne!"
"Mikä hätänä, äiti?"
"Voi, Marianne, sinä näytit niin kummalliselta. Minä pelästyin."
Marianne katsoi häntä pitkään. Äiti oli pieni, kuiva ihminen, harmaahapsi ja ryppyinen, jo viidenkymmenen iässä. Hän — hän rakasti kuin koira laskematta lyöntejä ja iskuja. Hän oli useimmiten reippaalla tuulella, ja kuitenkin hän teki surullisen vaikutuksen. Hän oli kuin myrskyn tuivertama puu merenrannalla, hän ei ollut koskaan saanut kasvaa rauhassa. Hän oli oppinut kulkemaan piiloteitä, hän valehteli tarvittaessa ja tekeytyi usein nuhteista päästäkseen tuhmemmaksi kuin olikaan. Kaikin puolin hän oli miehen luoma.
"Surisiko äiti kovasti, jos isä kuolisi?" kysyi Marianne.