"Marianne, sinä olet vihainen isälle. Sinä olet aina vihainen isälle.
Miksi ei olo jo tule hyväksi, kun sinä olet saanut uuden sulhasenkin?"
"Oi, äiti! Minä en voi sille mitään. Voinko minä mitään sille, että kammoan häntä. Eikö sitten äitikin näe, millainen hän on? Miksi minä pitäisin hänestä? Hän on kiivas, hän on sivistymätön, hän on kiusannut sinua, niin että olet vanhentunut ennen aikaasi. Miksi pitää hänen olla meidän isäntämme? Hänhän on kuin mikäkin hullu. Miksi minun täytyy häntä kunnioittaa ja pitää arvossa? Hän ei ole hyvä, hän ei ole armelias. Minä tiedän kyllä, että hän on vahva. Hän löisi kuoliaaksi meidät koska tahansa. Hän voi ajaa meidät talosta, jos tahtoo. Senkö vuoksi minun pitää häntä rakastaa?"
Mutta silloin ei Gustava-rouva ollut lainkaan tavallisensa. Hän tuli voimakkaan rohkeaksi ja puhui tietoisia sanoja:
"Kavahda itseäsi, Marianne. Minusta tuntuu nyt melkein siltä kuin olisi isä ollut oikeassa jättäessään sinut oven taakse viime talvena. Saat nähdä, että sinua kohtaa rangaistus tästä. Sinä saat oppia sietämään vihaamatta ja kärsimään kostamatta."
"Oi äiti, minä olen niin onneton."
Ja kohta tulikin käänne. He kuulivat eteisestä raskaan kumahduksen, niinkuin jotakin olisi kaatunut.
He eivät saaneet koskaan tietää, oliko Melchior Sinclaire seisonut eteisen portailla kuunnellen avonaisen salinoven kautta Mariannen sanoja, vai oliko ainoastaan ruumiinponnistus syynä halvauskohtaukseen. Kun he tulivat ulos, hän makasi eteisessä pyörryksissä. Syytä he eivät rohjenneet koskaan kysyä häneltä. Itse hän ei mitenkään antanut huomata kuulleensa mitään. Marianne ei tohtinut täydellisesti ajatella, että oli tahtomattaan kostanut. Mutta kun hän näki isänsä makaavan noilla samoilla portailla, joilla oli oppinut vihaamaan häntä, hälveni kaikki katkeruus hänen sydämestään.
Patruuna tuli pian tajuihinsa ja oltuaan pari päivää hiljakseen pääsi entiselleen eikä kuitenkaan ollut enää entisellään.
Marianne näki vanhempiensa kävelevän yhdessä puutarhassa. Niin he aina nykyisin kävelivät. Isä ei mennyt koskaan yksinään, hän ei käynyt enää kylillä, hän nurisi vieraita ja kaikkea, mikä saattoi erottaa hänet vaimonsa seurasta. Vanhuus oli yllättänyt hänet. Hän ei saanut kirjoitetuksi kirjettä; hänen vaimonsa täytyi se tehdä. Hän ei määrännyt missään asiassa ominpäin, vaan kysyi vaimoltaan neuvoa kaikessa ja teki niinkuin tämä tahtoi. Ja hän oli aina lauhkea ja ystävällinen. Hän huomasi itsekin muutoksensa ja sen, että hänen vaimonsa oli onnellinen. "Hänen on nyt hyvä olla", hän sanoi eräänä päivänä Mariannelle ja osoitti Gustava-rouvaa.
"Oi, rakas Melchior", huudahti rouva. "Tiedäthän, että toivoisin mieluummin, että sinä vain tulisit terveeksi."