Niin kauan kuin pitkiä päiviä kesti, ei saatu kertaakaan sadetta. Aina kesäkuun puolivälistä syyskuun alkuun kylpi Löfsjön kihlakunta alinomaisessa auringonpaisteessa.
Sade kieltäytyi putoamasta, maa ravitsemasta, tuulet puhaltamasta. Päivänpaiste yksinään virtasi maan päälle. Oi, kaunis päivänpaiste, tuo eloa antava päivänpaiste, kuinka saatankaan kertoa sen tuhotöistä! Päivänpaiste on kuin rakkaus: kuka ei tunne sen ilkitöitä ja antaa sille kuitenkin anteeksi? Päivänpaiste on kuin Gösta Berling — se antaa jokaiselle iloa; sen vuoksi vaietaankin pahasta, jonka se aiheutti.
Sellainen juhannuksen jälkeinen kuumuus ei kai muilla seuduilla olisi niin tuhoava kuin Vermlannissa. Mutta siellä oli kevät tullut myöhään. Ruoho ei ollut ehtinyt pitkäksi eikä voinut kasvaa täyteen kokoonsa, ruis jäi ravinnotta juuri silloin kun sen oli saatava tähkäänsä ruokaa; toukoviljoissa, joista enin leipä siihen aikaan paistettiin, oli korttelin pituisten korsien nenissä vain pienet töyhdöt; myöhään kylvetyt nauriit eivät voineet ollenkaan itää, eikä edes peruna jaksanut imeä tästä kivettyneestä maasta ravintoa.
Sellaisina vuosina aletaan metsätölleissä hätäillä, ja vuorilta laskeikse pelko alas tasangon tyynemmän väen keskuuteen.
"Ketä Jumalan käsi etsinee!" sanoo kansa.
Ja jokainen lyö rintaansa ja sanoo: "Minuako? Oi emo, oi luonto, olenko se minä? Minuako sade kauhistuu ja pysytteleikse kaukana? Vihastako minua kohtaan kuivettuu ja kovenee ankara maa? Ja tämä ikuinen päivänpaiste, virtaako se kaikessa lempeydessään joka päivä pilvettömältä taivaalta kootakseen tulisia hiiliä minun pääni päälle? Tai jos se en ole minä, niin ketä Jumalan käsi sitten etsii?"
Kun rukiinjyvät kuihtuvat pikku tähkissään, kun peruna ei voi koota ravintoa maasta, kun karja tungeksii punaisin silmin ja helteessä läähättäen ehtyvien lähteiden ympärille, kun tulevaisuuden huoli kouristaa sydäntä, silloin käy kumma kuiske maassa:
"Sellainen koettelemus ei tule syyttä", sanoo kansa. "Kuka on se, jota
Jumalan käsi etsii?"
Oli elokuinen sunnuntai. Jumalanpalvelus oli päättynyt. Väki vaelsi parvittain päivänpaahteisilla teillä. Ympärillään se näki kuivettuneita metsiä ja tuhoutuneita kasvuja. Ruis oli leikattu kuhilaille, mutta se oli harvaa ohuissa lyhteissään. Niillä, joilla oli ollut murtoja poltettavanaan, oli ollut tänä vuonna mukava ja helppo työ, mutta niinpä oli sattunutkin monta kertaa, että he olivat päästäneet tulen kuivaan metsään. Ja minkä metsäpalo säästi, olivat tuhohyönteiset ottaneet: mäntymetsä pudotti neulasensa ja oli paljas kuin lehtimetsä syksyllä, koivujen lehdet riippuivat rikkirevittyinä, suonet paljaina ja lavat turmeltuneina.
Raskasmielisiltä väkiryhmiltä ei puuttunut puheenaihetta. Monta oli siellä, joka tiesi kertoa, kuinka vaikeata oli ollut hätävuosina 1808 ja 1809 ja kylmänä talvena 1812, jolloin varpuset olivat paleltuneet kuoliaaksi. Nälänhätä ei ollut heille vieras; he olivat kyllä nähneet, miten lehmät totutetaan syömään sammalta.