KUIVUUS
Jos kuolleet kappaleet voivat rakastaa, jos maa ja vesi voivat erottaa ystävän vihollisesta, tahtoisin minä mielelläni omata niiden rakkauden. Minä tahtoisin, ettei viheriä maa tuntisi askeleitani raskaana kuormana. Tahtoisin, että se antaisi mielellään anteeksi, kun sitä haavoitetaan minun tähteni auralla ja karhilla, että se avaisi kernaasti povensa minun kuolleelle ruumiilleni. Ja minä tahtoisin, että laineella, jonka kirkkaan peilin aironi lyö rikki, olisi sama kärsivällisyys minua kohtaan kuin äidillä on raisua lasta kohtaan, kun se kiipeää hänen polvelleen varomatta juhlapuvun sileätä silkkiä. Kirkkaan ilman, joka väräjää sinivuorten yllä, ystävä tahtoisin olla, ja paistavan auringon ja kaunoisten tähtien. Sillä minusta näyttää usein siltä kuin kuolleet kappaleet tuntisivat ja kärsisivät elävien kanssa. Ei ole ero heidän ja meidän välillämme niin suuri kuin ihmiset luulevat. Mikä maantomun hiukkanen ei ole ollut mukana elämän kiertokulussa? Eikö tien ajelehtivaa tomua ole hyväilty pehmeänä tukkana, rakastettu hellinä, hyvää tekevinä käsinä? Eikö rattaanraiteen vesi ole muinoin virrannut verenä sykkäilevissä sydämissä?
Elämän henki asuu kuolleissa kappaleissa. Mitä hän kuulee uinuessaan unelmattomassa unessa? Jumalan äänen hän kuulee — huomaako hän ihmistenkin?
Oi myöhäisen ajan lapset, ettekö ole sitä nähneet? Kun vaino ja viha täyttävät maan, täytyy myös elottomien paljon kärsiä. Silloin tulee aalto rajuksi ja ryöstönhimoiseksi kuin ryöväri; silloin tulee pelto kitsaaksi kuin saituri. Mutta voi sitä, jonka tähden metsä huokaa ja vuori itkee!
Merkillinen oli se vuosi, jolloin kavaljeerit hallitsivat. Minusta tuntuu kuin olisi ihmisten levottomuus silloin häirinnyt kuolleiden kappalten rauhaa. Miten voisin kuvata sitä tartuntaa, joka silloin levisi yli maan? Eikö ihminen joudu uskomaan, että kavaljeerit olivat seudun jumalat ja heidän henkensä elähytti kaiken. Seikkailun, suruttomuuden, hurjuuden henki.
Jos voisi kertoa kaikki, mitä sinä vuonna tapahtui Lövenin rannoilla ihmisten keskuudessa, niin koko maailma hämmästyisi. Sillä silloin heräsi vanha rakkaus, silloin syttyivät uudet. Silloin leimahti viha, ja kauan säästetty kosto koppoi riistansa. Silloin pyrähtivät kaikki kaipuut lentoon himoten elämän suloa: he tavoittelivat tanssia ja leikkiä ja peliä ja juominkeja. Silloin tuli ilmi kaikki se, mikä on kätkettynä ihmisten sisimpään sieluun.
Ekebystä se levottomuuden tartunta lähti; se levisi ensin tehtaihin ja herraskartanoihin ja kiihotti ihmiset paheisiin ja syntiin. Niin pitkälle olemme voineet sitä jossakin määrin seurata, sillä vanhat ovat säilyttäneet muutamien suurten kartanoiden tapahtumat muistissaan; mutta sitten: miten se levisi kansaan, siitä me tiedämme vähän. Älköön kumminkaan kukaan epäilkö sitä, ettei ajan levottomuus olisi mennyt myöskin töllistä toiseen, kylästä kylään. Missä oli piilossa pahe, siellä se sai purkautua esiin, missä oli juopa miehen ja vaimon välillä, se levisi rotkoksi, missä suuri hyve tai luja tahto kätkihe, jo senkin täytyi päästä esille. Sillä kaikki mitä tapahtui ei ollut pahaa; kumminkin oli aika sellainen, että hyvä oli yhtä usein turmiollista kuin paha. Kävi kuin suurissa tuulenpuuskissa metsän syvyyksissä: siellä kaatuu puu puun päälle, honka vetää hongan mennessään, ja suistuvat jättiläiset vetävät kumoon alla olevankin metsän.
Oi, älä epäile, etteikö hulluus olisi tarttunut talonpoikiin ja palvelijoihinkin! Kaikkialla tulivat sydämet hurjiksi ja aivot sekapäisiksi. Koskaan aikaisemmin ei tanssi ole pyörinyt hupaisemmin tienristeyksissä, koskaan ei ole niin paljon viljaa paiskattu viinapannuun, koskaan ei ole tyhjennetty oluttynnyrejä niin nopeasti. Koskaan ei ole pidetty niin monta vieraspitoa, koskaan ei ole tie ollut lyhyempi vihasanan ja puukonpiston välillä kuin silloin.
Mutta levottomuus ei pysähtynyt vain ihmisten joukkoon, se levisi kaikkeen elävään. Koskaan eivät susi ja karhu olleet raadelleet enemmän, koskaan eivät kettu ja huuhkaja olleet ulvoneet kauheammin ja ryövänneet pelottomammin, koskaan eivät lampaat eksyneet useammin metsään, eikä koskaan raivonnut kalliissa karjassa niin paljon tauteja kuin silloin.
Se, joka tahtoo nähdä, miten teko niveltyy tekoon, menköön pois kaupungeista ja asukoon yksinäisessä mökissä metsänrinnassa. Hän vartioikoon hiilihautaa yöt umpeensa tai oleilkoon pitkillä järvillä yötä päivää, valoisana kesäkuuna, tukkilautan kulkiessa hidasta kulkuaan Venerniä kohti, niin hän oppii huomaamaan kaikki luonnon merkit ja ymmärtämään, miten kuolleet kappaleet ovat elävien yhteydessä. Hän saa nähdä, että kun levottomuus on maassa, niin kuolleiden rauha häiriytyy. Kansa tietää sen. Sellaisina aikoina sammuttaa metsänemäntä hiilihaudan, syöjätär paiskaa rikki venheen, näkki lähettää tauteja, tonttu nälkiinnyttää lehmän. Ja sellaista oli sinä vuonna. Koskaan ei ollut kevättulva raivonnut niin pahasti. Ekebyn mylly ja paja eivät olleet sen ainoat uhrit. Pienet joet, jotka muinoin, kun kevät antoi voimia, olivat jaksaneet viedä muassaan enintään tyhjän ladon, ryntäsivät nyt kokonaisia kartanoita vastaan ja huuhtoivat ne paikoiltaan. Koskaan ei kuultu ukkosen tehneen jo ennen juhannusta niin paljon tuhoa — juhannuksen jälkeen ei sitä enää kuultu: silloin tuli kuivuus.