Silloin painoi Anna Stjärnhök kätensä lujasti rintaansa vasten. Hän muisti talviyön, jolloin oli vannonut nuoren rakkautensa kautta rupeavansa näiden köyhien ihmisten tueksi ja lohdutukseksi, ja hän vapisi kauhusta. Oliko siis kaikki ollut turhaa, eikö hänen uhrinsa ollut sellainen, johon Jumala mielistyy? Pitikö kaiken kääntyä kiroukseksi?
Mutta jos hän uhraisikin kaikki, eikö Jumala silloin voi siunata hänen työtään ja antaa hänen tulla onnentuojaksi, turvaksi, ihmisten avuksi?
"Mitä tarvitaan siihen, että voisit surra poikaasi?" kysyi hän.
"Vaaditaan, ettei minun tarvitsisi enää uskoa vanhain silmäini todistuksia. Jos minä uskoisin, että sinä minun poikaani rakastit, silloin minä surisin hänen kuolemaansa."
Silloin tyttö nousi, silmät hurmausta hohtaen. Hän tempasi morsiushuntunsa ja levitti sen haudalle, hän tempasi seppeleensä ja kruununsa ja laski ne hunnun viereen.
"Katso nyt, miten minä häntä rakastan", huudahti hän. "Minä lahjoitan hänelle kruununi ja huntuni. Minä vihin itseni häneen. Koskaan en tule toisen omaksi."
Silloin nousi kapteeninrouvakin. Hän seisoi hetkisen hiljaa, koko hänen ruumiinsa vavahteli, ja hänen kasvonsa nytkähtelivät, mutta vihdoin pääsivät kyyneleet valloilleen, surunkyynelet.
Mutta minun kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, kauhistui nämä kyyneleet nähdessään; häntä ei siis täälläkään oltu tervehditty ilolla, eivät täälläkään olleet sydämestään iloinneet hänestä.
Hän veti viittansa hupun syvään kasvoilleen, laskeutui hiljaa hautausmaan muurilta ja katosi peltojen ruiskuhilaiden sekaan.
Kuudestoista luku