"Syy on sinun", sanoi kapteeninrouva.
Silloin hätkähti ja kyyristyi tyttö kuin nuijanlyönnistä. Hän ei vastannut sanaakaan.
"Anna Stjärnhök, sinä olit kerran ylpeä ja itsepäinen: silloin sinä leikittelit minun pojallani, otit hänet ja hylkäsit hänet. Mitäpä siitä! Hän sai tyytyä, niinkuin kaikki muutkin. Kenties sekä hän että me muut sitä paitsi rakastimme yhtä paljon sinun rahojasi kuin sinua itseäsi. Mutta sinä tulit takaisin, sinä tulit ja toit siunauksen kotiimme, olit lempeä ja kärsivällinen, vahva ja hyvä, silloin kun tulit. Sinä hellit rakkaudella meitä, sinä teit meidät niin onnellisiksi, Anna Stjärnhök, ja me köyhät poloiset makasimme sinun jaloissasi.
"Ja kumminkin minä olen toivonut, ettet sinä olisi tullut. Ei olisi minun silloin tarvinnut rukoilla Jumalaa lyhentämään poikani ikää. Viime jouluna hän vielä olisi jaksanut kadottaa sinut, mutta sitten kun hän olisi oppinut tuntemaan sinut sellaisena kuin nyt olet, ei hänellä olisi ollut siihen voimaa.
"Tiedä se, Anna Stjärnhök, sinä, joka tänään olet pukeutunut morsiuspukuun seurataksesi poikaani, tiedä, että jos hän olisi elänyt, et sinä koskaan olisi saanut seurata häntä siinä puvussa Bron kirkkoon, sillä sinä et rakastanut häntä.
"Minä näin sen, sinä tulit ainoastaan lieventämään meidän kovaa osaamme. Sinä et rakastanut häntä. Luuletko sinä, etten minä tunne rakkautta, etten minä näe, missä sitä on ja mistä sitä puuttuu. Silloin minä ajattelin: Korjatkoon Jumala poikani hengen ennen kuin hänen silmänsä aukenevat.
"Oi, jospa olisit rakastanut häntä! Oi, ettet koskaan olisi tullut luoksemme sulostuttamaan meidän elämäämme, kun et kerran häntä rakastanut! Minä tiesin velvollisuuteni; jos hän ei olisi kuollut, olisi minun täytynyt sanoa hänelle, ettet sinä häntä rakastanut, että sinä tahdoit mennä naimisiin hänen kanssaan vain siksi, että sinä olet itse sääliväisyys. Minun olisi täytynyt pakottaa hänet päästämään sinut vapaaksi, ja silloin hänen elämänsä onni olisi ollut hukassa. Katsos, sen vuoksi minä rukoilin Jumalaa, että hän saisi kuolla, ettei minun tarvitsisi häiritä hänen sydämensä rauhaa. Ja minä olen iloinnut hänen vajoavista poskistaan, riemuinnut hänen korisevasta hengityksestään; vavissut, ettei kuolema voisi tehtäväänsä täyttää."
Rouva vaikeni ja odotti vastausta, mutta Anna Stjärnhök ei vielä voinut puhua, hän kuunteli vielä monia ääniä sielunsa syvyydestä.
Silloin huudahti kapteeninrouva epätoivoissaan:
"Oi, miten onnellisia ovat ne, jotka saavat surra kuolleitaan, ne, jotka saavat vuodattaa kyynelvirtoja. Minun täytyy poikani haudalla seisoa kuivin silmin, minun täytyy riemuita hänen kuolemastaan. Miten onneton olenkaan."