Oi, se oli ihmeellinen ruumissaatto! Aurinko ja valoisat hattarat tekivät päivän iloiseksi, pitkät kuhilasrivit kaunistivat peltoja, astrakaaniomenat loistivat rovastin puutarhassa läpinäkyvinä ja kirkkaina, ja lukkarin talon ruususarassa komeilivat daaliat ja ylioppilasneilikat.
Olipa se ihmeellinen ruumissaatto, se joka nyt vieri lehmusten välitse. Kukitetun arkun edeltä kulki kauniita lapsia sirotellen tielle kukkia. Ei näkynyt surupukuja, ei suruharsoja, ei valkeita, leveitä piippakauluksia, sillä hän, kapteeninrouva, oli tahtonut, ettei Ferdinandia, joka kuoli niin iloisesti, hyvään leposijaansa saattaisi synkkä ruumiskulkue, vaan loistava hääseurue.
Lähinnä arkkua kulki Anna Stjärnhök, vainajan kaunis, säteilevä morsian. Hän oli pannut päähänsä morsiuskruunun, verhoutunut morsiushuntuun ja pukeutunut laahaavaan, valkeaan morsiuspukuun, välkehtivään silkkiin. Siten koristautuneena hän meni haudalle vihittäväksi maatuvaan sulhoonsa.
Hänen perästään tulivat muut, pari parin jälkeen, ryhdikkäät naiset ja muhkeat miehet. Komeat, loistavat rouvat tulivat säteilevin soljin ja rintaneuloin, maidonvalkein helminauhoin ja kultaisin rannerenkain. Silkki- ja pitsikeot kohottivat heidät turbaaniensa korkeita töyhtöjä kanuunakiharain yläpuolelle, ja heidän olkapäillään silkkipukuja verhoten häilyivät ohuet, silkkikutoiset saalit, jotka muinoin oli saatu morsiuslahjaksi. Ja miehet tulivat kauneimmissa pukimissaan, pöyhistelevissä röyhelöpaidoissaan ja korkeakauluksisissa hännystakeissaan, joissa oli kullatut napit, ja kankeat kultakirjoliivit hohtivat ja runsaasti tikatut samettiliivit paistoivat. Se oli hääsaattue, kuten kapteeninrouva oli tahtonut.
Itse hän kulki lähinnä Anna Stjärnhökiä, miehensä käsipuolessa. Jos hänellä olisi ollut kullalla kirjailtu hame, olisi se nyt ollut hänen yllään, jos hänellä olisi ollut koruja ja loistava turbaani, hän olisi pukeutunut niihinkin kunnioittaakseen poikaansa nyt hänen juhlapäivänään. Mutta hänellä oli vain tuo musta taftisilkkipuku ja kellastuneita pitsejä, jotka olivat nähneet niin monta juhlaa, ja ne olivat hänellä näissäkin juhlissa.
Vaikka hautajaisvieraat saapuivat loistavan komeina, ei kuitenkaan yksikään silmä ollut kuiva, kun he kellojen hiljaa soidessa matkasivat haudalle. Miehet ja naiset itkivät, ei juuri niin paljon vainajaa kuin itseään. Kas, tuolla kulki morsian, tuolla kannettiin sulhoa, tässä kulkevat he itse, koristautuneena pitoihin, ja kumminkin — kuka astuu maan vihreitä polkuja eikä tiedä olevansa luotu murheen valtaan, suruun, onnettomuuteen, kuolemaan? He astuivat ja itkivät ajatellessaan, ettei mikään maallinen mahti voinut heitä suojella.
Kapteeninrouva ei itkenyt, mutta hän olikin ainoa, jonka silmät olivat kuivat.
Kun rukoukset oli luettu ja hauta luotu umpeen, palasivat kaikki vaunuilleen. Ainoastaan kapteeninrouva ja Anna Stjärnhök viipyivät haudalla jättääkseen vainajalle viimeiset jäähyväiset. Vanhus istahti hautakummulle, ja Anna asettui hänen viereensä.
"Katso", sanoi kapteeninrouva, "minä sanoin Jumalalle: 'Anna vapauttavan kuoleman tulla ja viedä poikani pois, anna hänen viedä pois se, jota minä enimmän rakastan, viedä hiljaisten kartanoiden lepoon, ja ainoastaan ilon kyyneleet nousevat silmiini, eivät muut; häiden komeudella tahdon minä hänet hautaan saattaa, ja punaisen, kukkaisuhkean ruusupensaani, joka on huoneeni ikkunan alla, minä muutan hänen luokseen hautausmaalle.' — Ja nyt kävi niin, poikani on kuollut. Minä tervehdin kuolemaa ystävänä, kutsuin häntä suloisimmilla nimillä, itkin ilonkyyneliä poikani kylmenneille kasvoille, ja syksyllä, kun lehdet ovat pudonneet, minä muutan tänne ruusupensaani. Mutta tiedätkö sinä, joka istut tässä vieressäni, miksi minä olen rukoillut Jumalalta sellaista?"
Hän katsoi Anna Stjärnhökiin kysyvästi, mutta tyttö istui ääneti ja kalpeana hänen vieressään. Kenties hän taisteli tukahduttaakseen sisäisiä ääniä, jotka alkoivat jo nyt vainajan haudalla kuiskata hänelle, että hän oli vihdoinkin vapaa.