"Ne tekevät työtä", sanoi hän, "ne vaikuttavat. Ne ovat sellaisia taiteilijoita, poikani, suuria taiteilijoita! Kun sinä pääset heidän pariinsa, niin miksi tahdot tulla? Kuvanveistäjäksi, jolla ei ole talttaa, mutta joka luo ruusuja ja liljoja. Iltaruskojen mestariksi. Ja kun aurinko menee kauneimmillaan mailleen, niin minä istun ja ajattelen: tuo on Ferdinandin tekemää.
"Rakas poikani, ajattele, miten paljon näkemistä sinä saat, miten paljon tekemistä! Ajattele siemeniä, jotka on keväällä herätettävä elämään, myrskyjä, jotka on hallittava, unelmia, jotka on lähetettävä. Ja ajattele pitkiä avaruuden matkojasi maailmasta maailmaan.
"Muista minua, poikani, silloin kun saat nähdä niin paljon kaunista! Sinun äiti raukkasi ei ole koskaan nähnyt muuta kuin Vermlannin, ei ole.
"Mutta jonakin päivänä sinä astut Herramme eteen ja rukoilet, että hän antaisi sinulle yhden niistä pienistä maailmoista, jotka kieppuvat avaruudessa, ja hän antaa sen. Ja kun sinä sen saat, se on kylmä ja pimeä, täynnä kuiluja ja kallioita, eikä siellä ole kukkia eikä eläimiäkään. Mutta sinäpä teet työtä tähdellä, jonka Jumala on sinulle antanut. Sinä viet sinne valoa, lämpöä ja ilmaa, hankit sinne yrttejä ja satakieliä ja kirkassilmäisiä gaselleja, annat koskien syöstä kuiluihin, kohotat vuoret ja kylvät kedot punaisimmilla ruusuilla. Ja kun minä sitten kuolen, Ferdinand, kun minun sieluni vapisee pitkän matkan tähden ja minä pelkään eroa tutuilta seuduilta, silloin istut sinä ja odotat ikkunan takana vaunuinesi, joiden edessä on paratiisilinnut, kimaltavissa kultavaunuissa, minun Ferdinandini.
"Ja minun köyhä, rauhaton sieluni otetaan sinun vaunuihisi ja saa istua sinun vieressäsi kunnioitettuna kuin kuningatar. Sitten me ajamme halki avaruuksien ja kimaltavain maailmoiden ohi, ja kun me sitten tulemme lähelle taivaan pihoja ja ne tulevat yhä ihanimmiksi, niin minä kysyn, kun en muutakaan ymmärrä: Emmekö me jo jää tähän, tai tähän?
"Mutta sinä vain naurat hiljaa itseksesi ja hoputat lintuvaljakkoa… Ja vihdoin me tulemme pienimpään maailmoista, mutta kaikkein kauneimpaan mitä olen siellä nähnyt, ja siellä me pysähdymme kultaisen linnan portille, ja sinä annat minun astua ikuiseen ilon kotiin.
"Siellä ovat ruoka-aitat ja kirjakaapit täynnä. Kuusimetsä ei siellä pimennä niinkuin täällä Bergassa näköalaa kauniiseen maailmaan, vaan minä näen yli avarain merten ja päivänpaisteisten ketojen, ja tuhat vuotta on niinkuin yksi päivä."
Siten kuoli Ferdinand, valoisain näkyjen lumoamana, hymyillen tulevaisuuden ihanuudelle.
Kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, ei ollut koskaan nähnyt niin suloista näkyä. Sillä vaikka oli kyliin niitä, jotka itkivät Ferdinand Ugglan kuolinvuoteella, niin sairas itse vain hymyili viikatemiehelle, kun tämä asettui sängynlaidalle, ja hänen äitinsä kuunteli kuolinkorahduksia kuin suloisinta musiikkia. Hän vapisi pelosta, ettei kuolema jaksaisi täyttää tehtäväänsä, ja kun kaikki oli lopussa, puhkesivat kyyneleet hänen silmiinsä, mutta ne olivat ilon kyyneleitä, nuo, jotka tippuivat hänen silmistään hänen poikansa kylmenneille kasvoille.
Koskaan ei kalvasta ystävääni ollut pidetty niin hyvänä kuin Ferdinand Ugglan hautajaisissa. Jos hän olisi tohtinut näyttäytyä, hän olisi tullut sinne sulkakoristeinen baretti päässä ja kullalla kirjailtu viitta hartioilla ja tanssinut ruumissaaton etunenässä hautausmaan tiellä. Mutta nyt istui tuo yksinäinen vanhus kumarassa kirkkomaan muurilla, vanha, musta viitta yllään, ja katseli sieltä, kun ruumissaatto tuli.