Hänen täytyisi siis lähteä, tämän hyvän pojan, joka ei ollut koskaan tuottanut vanhemmilleen surua. Nuoren miehen oli jätettävä maailman ilot ja onni ja kaunis, rakastettu morsian, joka odotti häntä, ja rikkaat kartanot, jyrisevät vasarat, jotka olisivat olleet hänen.
Vihdoin, kun kalpea ystäväni oli kuunkierron viivytellyt, hän rohkaisi luontonsa ja meni eräänä yönä kartanolle. Hän ajatteli, että olihan siellä otettu vastaan niin iloisin kasvoin nälkä ja hätäkin, miksi ei siis häntä riemulla tervehdittäisi?
Hän läheni hiljaa hiekkakäytävää pitkin, luoden tumman varjon ruohistolle, jossa kastepisarat kimaltelivat kuun säteissä. Hän ei tullut kuin iloinen elomies, kukkia hatussa ja käsi tyttönsä vyötäröllä. Hän astui kumaraisena kuin riutunut sairas ja piti viikatettaan piilossa viittansa poimuissa, huuhkaimien ja yökköjen liehuessa hänen ympärillään.
Sinä yönä kuuli kapteeninrouva, joka valvoi vuoteellaan, koputettavan ikkunanlautaansa, ja hän nousi istualleen vuoteessaan ja kysyi:
"Kuka siellä koputtaa?"
Ja vanhat kertovat kuoleman hänelle vastanneen: "Kuolema koputtaa, kuolema."
Silloin nousi kapteeninrouva vuoteesta, avasi ikkunansa ja näki yökköjen ja pöllöjen leijailevan kuutamossa, mutta kuolemaa hän ei nähnyt.
"Tule", sanoi hän puoliääneen, "tule, ystävä ja vapauttaja! Miksi sinä viivyit näin kauan! Minä olen odottanut sinua, minä olen kutsunut. Tule ja vapauta poikani!"
Silloin pujahti kuolema sisään, iloissaan kuin poloinen majesteetti, joka on syösty valtaistuimeltaan, mutta saa nyt raihnaana vanhuksena takaisin kruununsa; iloisena kuin lapsi, kun sitä kutsutaan leikkimään.
Seuraavana päivänä asettui kapteeninrouva poikansa sairasvuoteen ääreen ja puhui hänen kanssaan vapautettujen henkien autuudesta ja heidän ihanasta elämästään.