Gösta teki vaiteliaalle miehelle kaikenlaisia kysymyksiä, mutta ei saanut tietää mitään. Niin: kreivitär oli asunut hänen talossaan koko kesän. Hän oli ollut terve ja tehnyt työtä. Nyt oli syntynyt lapsi. Lapsi oli heikko, mutta äiti vahvistunut.
Gösta kysyi, tiesikö kreivitär että avioliitto oli purettu. Niin, kyllä hän sen nyt tiesi. Hän oli saanut sen eilen tietää.
Ja kaiken matkaa oli Göstalla vuoroin kuuma, vuoroin kylmänpuistatuksia.
Mitä kreivitär tahtoi häneltä? Miksi hän lähetti noutamaan häntä?
Gösta ajatteli kesän viettoa siellä Lövenin rannalla. Ilveessä ja leikissä ja huviretkillä he olivat antaneet päivien mennä, ja sinä aikana oli kreivitär tehnyt työtä ja kärsinyt.
Koskaan ei Gösta ollut enää luullut häntä näkevänsä. Ah, jos hän olisi edes uskaltanut toivoa! Hän olisi silloin astunut hänen eteensä parempana miehenä. Mitä hän voi nyt taakseen silmätessään nähdä muuta kuin tavallisia hullutuksia!
Kahdeksan aikaan illalla hän joutui perille, ja hänet vietiin heti lapsen äidin luo. Huoneessa oli hämärä. Hän tuskin voi erottaa vuoteella lepäävän kreivittären. Emäntä ja isäntä tulivat myös sisään.
Nyt tiedettäköön, että kreivitär, jonka valkeat kasvot loistivat pimeästä, oli yhä korkeinta ja puhtainta, mitä Gösta tiesi, kaunein sielu, mikä koskaan oli pukeutunut maalliseen tomuun. Kun Gösta nyt taas tunsi hänen läsnäolonsa siunauksen, hän olisi tahtonut heittäytyä polvilleen ja kiittää häntä siitä, että kreivitär taaskin antoi hänen nähdä itsensä, mutta hän oli niin mielenliikutuksen vallassa, ettei voinut sanoa eikä tehdä mitään.
"Rakas kreivitär Elisabet!" hän vain huudahti.
"Hyvää iltaa, Gösta!"