Missä ovat idän jumalat, nuo lujat sankarit, jotka suuntasivat salaman aseenansa, he, jotka pyhien virtain rannalla ottivat vastaan hunaja- ja maitouhreja? Kuolleet he ovat. Kuollut on Bel, vahva soturi, ja Thot, haukanpäinen sankari. Kuolleet ovat ne mainiot, jotka lepäsivät Olympon pilvivuoteilla; niin myös voittojalot vallitetun Valhallan asukkaat. Kaikki muinaiset jumalat ovat kuolleet, paitsi Eros, Eros, se kaikkivaltias.
Hänen tekonsa on kaikki mitä näet. Hän pitää elossa sukukunnat. Näen hänet kaikkialla. Mihin voit astua löytämättä tuon alastoman jalan jälkeä? Mitä on korvasi kuullut, jossa hänen siipiensä suhina ei ollut perusäänenä? Hän asuu ihmisten sydämissä ja uinailevassa siemenjyvässä. Huomaa vavistuksella hänen läsnäolonsa kuolleissa kappaleissa!
Onko ketään, joka ei kaipaa ja tule houkutelluksi? Onko ketään, joka välttää hänen valtaansa? Kaikki koston jumalat lankeavat kerran, kaikki voiman ja väkivallan mahdit. Sinä, oi rakkaus, olet totisesti ikuinen.
* * * * *
Vanha Eberhard-setä istuu kirjoituspulpettinsa ääressä, — mainio laitos, jossa on marmorilevyn alla sata laatikkoa, tummuneilla messinkiheloilla koristettua. Hän tekee työtä ahkerasti ja innokkaasti — hän on yksinään kavaljeerirakennuksessa.
Oi, Eberhard, miksi et samoile metsiä ja maita tämän katoavan kesän viimeisinä päivinä niinkuin muut kavaljeerit? Kukaan ei, senhän tiedät, palvele rankaisua saamatta viisauden jumalatarta. Koukistunut on selkäsi, vaikka olet vasta pari vuotta seitsemännellä kymmentä, tukka, joka suojaa päälakeasi, ei ole omasi, rypyt tungeksivat otsallasi, joka kaartuu painuneiden silmäkuoppien yllä, ja iän piirteet ilmenevät tuhansin kurtuin hampaattoman suusi ympärillä.
Oi, Eberhard, miksi et samoile metsiä ja maita? Kuolema erottaa sinut kirjoituspöytäsi äärestä vielä aikaisemmin, kun et ole antanut elämän itseäsi siitä houkutella.
Eberhard-setä vetää paksun mustekiekuran viimeisen rivin alle. Pulpetin lukemattomista laatikoista hän vetää esille kellastuneita, täyteen tuhrittuja paperiluntteja, jotka kaikki kuuluvat siihen suureen teokseen, joka on kuuluttava Berggrenin nimeä kautta aikojen. Mutta juuri kun hän on saanut pinkan pinkan päälle pinotuksi ja tuijottaa niitä hiljaisen ihastuneena, aukee ovi ja sisään astuu nuori kreivitär.
Siinä hän on, tuo vanhain herrain nuori valtiatar. Hän, jota he palvelevat ja kunnioittavat enemmän kuin isovanhemmat palvelevat ja kunnioittavat ensimmäistä pojanpoikaansa. Siinä hän on, jonka he ovat löytäneet köyhänä ja sairaana ja jolle he ovat nyt lahjoittaneet kaiken maailman kunnian, niinkuin sadun kuningas teki köyhälle kaunoiselle, jonka löysi metsästä. Hänelle kaikuvat nyt walt-torvet ja viulut Ekebyssä. Hänen vuokseen kaikki liikkuu, henkii, tekee työtä suuressa kartanossa.
Hän on nyt terve, vaikka vielä varsin heikko. Suuren kartanon yksinäisyys painostaa häntä, ja kun hän tietää kavaljeerien olevan poissa, hän tahtoo vilkaista, miltä kavaljeerirakennus näyttää, tuo kuuluisa huone.