"Puutetta hän ei ole kärsinyt, mutta häntä kohtasi onnettomuus viime keväänä. Oli nähnyt sen hullun papin, Gösta Berlingin, ja oli rakastanut häntä monta vuotta. Ei parempaa älynnyt. Jumala oli ottanut hänen ymmärryksensä."
"Tosiaankin oli Jumala ottanut häneltä ymmärryksen, Nygårdin miehet."
"Viime keväänä se onnettomuus sattui. Ennen ei pappi ollut vilkaissutkaan häneen, silloin oli sanonut, että tyttö saa ruveta hänen morsiamekseen. Se oli paljasta leikkiä; pappi laski hänet pois luotaan, mutta tyttö ei löytänyt enää muualta lohdutusta. Hän palasi alinomaa Ekebyhyn. Hän seurasi papin jälkiä minne tämä menikin. Pappi väsyi häneen. Kun hän kävi siellä viimeksi, usuttivat ne hänen kimppuunsa koirat. Sen jälkeen kukaan ei ole häntä nähnyt."
Mies talosta, mies joka talosta! Ihmisen henki on vaarassa. Ihminen mennyt metsään kuolemaan. Kenties hän on jo kuollut. Kenties hän harhailee vieläkin siellä löytämättä oikeata tietä. Metsä on suuri, ja hänen ymmärryksensä on Jumalan luona.
Seuratkaa jonoa, seuratkaa sitä! Antakaa kauran jäädä kuhilaihin, niin että heikko jyvä putoo tähkästään; antakaa perunan hapata maahan; päästäkää hevoset irti, etteivät kuole janoon tallissa; jättäkää navetan ovi auki, että lehmät pääsevät katon alle yöksi; antakaa lasten tulla mukaan, sillä lapset ovat Jumalan. Jumala on pienten kanssa; hän ohjaa heidän askeleitaan. He auttavat, kun miesten viisaus pettää.
Tulkaa kaikki, miehet, naiset ja lapset! Kuka uskaltaa jäädä kotiin? Kuka tietää, vaikka Jumala aikoisi käyttää juuri häntä? Tulkaa kaikki, jotka tarvitsette laupeutta, ettei teidän sielunne kerran harhailisi kuivuneita korpia ja etsisi lepoa eikä löytäisi! Tulkaa! Jumala on ottanut hänen ymmärryksensä ja metsä on suuri.
Ken osaa sille paikalle, jossa kuuset seisovat sakeina ja jota sammal peittää pehmeänä! Eikö näykin jotain tummaa tuolla ihan vuorenseinän juuressa? Ah, ruskeain muurahaisten keko. Kiitetty olkoon hän, joka ohjaa hullujen tiet, ei muuta!
Oi, sitä jonoa! Ei se ole juhla-asuinen riemusaatto, joka tervehtii voittajaa, sirottelee kukkia hänen tielleen ja täyttää hänen korvansa riemuhuudoilla; ei se ole pyhiinvaeltajain virsiä veisaava ja viuhuvia katumusruoskia käyttävä saatto, joka menee pyhille haudoille, ei siirtolaisjoukko, joka natisevissa kuormavankkureissa matkaten etsii hädänalaisille uusia koteja, ei sotajoukko rummuin ja miekoin; vain talonpoikia sarkaisissa työtamineissa, kuluneet nahkaliinat edessään, vain heidän vaimojaan sukankudin kädessä ja lapset selässä tai äitinsä helmoissa.
Suurta on nähdä ihmisten yhtyvän suuria päämääriä varten. Lähtekööt he matkalle tervehtimään hyväntekijöitään; ylistämään Jumalaansa, etsimään maata, puolustamaan valtakuntaansa, lähtekööt! Mutta ei nälkä, ei jumalanpelko, ei sota ole ajanut näitä liikkeelle. Heidän vaivansa on hyödytöntä, heidän intonsa palkatonta; he menevät hakemaan hullua. Niin monta hikipisaraa, niin monta askelta, niin paljon huolta, niin paljon rukouksia kuin kaikki tämä maksaakin, ei siitä ole palkintona muuta kuin se, että he löytävät poloisen metsään eksyneen, jonka järki on Jumalan luona.
Oi, eikö ihminen rakasta tätä kansaa! Eikö sille, joka on seisonut tiepuolessa ja nähnyt sen kulkevan ohi, tule väkisin kyyneleet silmiin, kun hän vain ajatteleekin heitä ja näkee heidät taas sielussaan, miehet jäykin kasvoin ja kovin käsin, naiset varhain uurtunein otsin, ja nuo väsyneet lapset, jotka Jumala oli johdattava oikealle paikalle?