"Me etsimme", vastaavat he. "Olemme etsineet kaksi päivää. Etsimme tämänkin päivän; sitten emme enää jaksa. Menemme ja etsimme koko Björnen metsän ja honkapeittoiset kukkulat Ekebyn länsipuolella."
Nygårdista, joka on köyhä perukka kaukana itäisessä vuoristossa, on tuo jono ensin lähtenyt. Se kaunis tyttö, jolla on paksut mustat hiukset ja punaiset posket, on ollut kahdeksan päivää kateissa. Se vastatyttö, jonka Gösta Berling aikoi ottaa morsiamekseen, on eksynyt suuriin metsiin. Kahdeksaan päivään ei kukaan ole nähnyt häntä.
Niin lähti Nygårdin rahvas tyystin etsimään metsän. Ja jokainen, jonka he tapasivat tiellä, liittyi etsimään. Jokaisesta pirtistä tuli ihmisiä jonoon.
Sattuu tuon tuosta, että äsken tullut kysyy:
"No, Nygårdin miehet, mikä on siihen syynä? Miksi annoitte kauniin tytön kulkea yksin vierailla poluilla? Metsä on syvä ja Jumala on ottanut hänen ymmärryksensä."
"Kukaan ei häiritse häntä", vastaavat he silloin, "hän ei häiritse ketään. Hän kulkee turvallisesti kuin lapsi. Ken kulkisi varmemmin kuin se, jota Jumalan itsensä täytyy vaalia? Ennen hän on aina tullut takaisin."
Niin on tuo etsivä jono samonnut itäiset metsät, jotka erottavat Nygårdin tasangosta. Nyt, kolmantena päivänä, se matkaa Bron kirkon ohi mäelle Ekebyn länsipuolisiin metsiin.
Mutta jonon edetessä kohisee pitkin tietä ihmetyksen myrsky; aina täytyy jonkun joukosta pysähtyä vastaamaan kysymyksiin: "Mitä te puuhaatte? Mitä te etsitte?"
"Me etsimme sitä sinisilmäistä, tummatukkaista tyttöä. Hän on mennyt metsään kuolemaan. Hän on ollut kadoksissa kahdeksan päivää."
"Miksi hän meni metsään kuolemaan? Oliko hänellä nälkä? Oliko hän onneton?"