Hänen suuri teoksensa lepää lippaaseen kätkettynä romukopissa Svartsjön kirkon lehterinportaiden alla; se näkee päivänvalon vasta vuosisadan lopussa.
Mutta miksi hän teki niin? Pelkäsikö hän jättäneensä asiansa todistamatta? Pelkäsikö hän vainoja? Vähänpä tunnette Eberhard-setää.
Ymmärtäkää nyt: totuutta hän on rakastanut, ei omaa kunniaansa. Ja niinpä hän uhrasi jälkimmäisen, ei edellistä, sentähden, että isällisesti rakastettu lapsi saisi kuolla uskossaan siihen, jota piti rakkaana.
Oi, rakkaus, sinä olet se totisesti ikuinen!
Yhdeksästoista luku
NYGÅRDIN TYTTÖ
Ei kukaan tunne vuoren juurta, jossa kuuset kasvavat sakeina ja maan peittää paksu, pehmeä sammalkerros. Kukapa sen tuntisi. Sitä ei ole ihmisjalka koskaan ennen polkenut, ainoankaan ihmisen kieli ei ole antanut sille nimeä. Ainoakaan polku ei johda piiloiseen paikkaan. Kalliot kohoavat torneina sen ympärillä; kietovat tammet vartioivat sitä; murrot sen sulkevat; paimen ei sitä löydä; kettu sitä halveksii. Se on metsän autioin seutu, ja nyt etsivät sitä tuhannet ihmiset.
Mikä loputon etsiväin jono? He voisivat täyttää Bron kirkon, eikä ainoastaan Bron, vaan myös Löfvikin ja Svartsjön. Ah, mikä loputon etsivien jono!
Herrasväen lapset, jotka eivät saa lähteä retkueeseen, seisovat tiepuolessa tai riippuvat veräjäin aidaksilla valtavan jonon kulkiessa ohi. Pienokaiset eivät ole aavistaneet, että tähän maailmaan mahtuu niin paljon ihmisiä: tuollainen suunnaton lauma. Kun he tulevat suuriksi, niin he muistavat aina tämän suuren, lainehtivan ihmisvirran. Heidän silmänsä täyttyvät kyynelillä pelkästä tuon valtavan näyn muistosta: että sellainen ääretön lauma matkaa teitä, joilla ei tavallisesti nähnyt päiväkausiin kuin jonkun yksinäisen kulkijan, kerjäläisjoukon tai talonpojan rattaat.
Kaikki, jotka asuvat tienvarrella, kavahtavat pystyyn ja huudahtavat: "Onko maahan tullut onnettomuus? Onko vihollinen kimpussamme? Mihin te menette, kulkijat? Mihin te menette?"