"Eberhard-setä, miksi te ette mainitse rakkautta?"
Silloin liukuu hieno hymy tyhjälle suulle, jonka ympärillä tuhannet kurtut risteilevät.
"Tässä", sanoo filosofi ja lyö rystyillään paksua paperipinkkaa, "tässä surmataan kaikki jumalat, enkä ole unohtanut Erostakaan. Mitä on rakkaus muuta kuin lihan kaipausta? Miksi sen pitäisi olla korkeammalla kuin muutkaan ruumiin vaatimukset? Tee nälkä jumalaksi! Tee väsymys jumalaksi! Ne ovat yhtä arvokkaita. Loppukoot jo hullutukset. Eläköön totuus!"
Silloin painaa nuori kreivitär päänsä alas. Ei se ole niin, ei ole totta tämä, mutta hän ei osaa taistella.
"Teidän sananne haavoittavat minun sieluani", hän sanoo, "mutta vielä minä en usko. Koston ja väkivallan jumalat te voitte tappaa, ette muuta."
Mutta ukko tarttuu hänen käteensä, laskee sen kirjalleen ja sanoo epäuskon innossaan:
"Tämän luettuanne teidän täytyy uskoa."
"Älköön se siis koskaan tulko silmieni eteen", sanoo kreivitär, "sillä jos minä niin uskon, en voi elää."
Ja suruun vaipuneena menee hän filosofin luota. Mutta Eberhard-setä istuu kauan kreivittären mentyä mietiskellen.
Nämä vanhat herjaavat luntat eivät ole vielä joutuneet maailman tutkittavaksi. Vielä ei setä Eberhardin nimi ole ylettynyt maineen jyrkänteille.