"Ei mitään."
Nuori nainen astuu ikkunan luo. Hän katselee syksyn kellastuneita lehtiä, georgiineja ja astereita, jotka nuokkuvat raskain päin syystuulen taittamissa varsissa. Hän katselee Lövenin mustia aaltoja, syksyn synkkää myrskytaivasta, ja hetkiseksi hän heittäytyy epäuskoon.
"Eberhard-setä", sanoo hän, "kuinka maailma on harmaa ja ruma, kuinka kaikki on hyödytöntä. Minä haluaisin kuolla."
Mutta silloin hän kuulee kuin vaikeroimista sielussaan. Elämän vahvat voimat ja kuohuvat tunteet huutavat äänekkäästi elämisen onnea.
"Eikö sitten ole mitään", hän huudahtaa, "joka voi elämää kaunistaa, kun olette minulta ottanut Jumalan ja kuolemattomuuden?"
"Työ", vastaa vanhus.
Mutta kreivitär katsoo taasen ulos, ja häneen hiipii tällaisen köyhän viisauden halveksinta. Käsittämätön kohoaa hänen sielunsa silmien eteen, hän tuntee hengen asuvan kaikissa, hän havaitsee voiman, joka on sidottu näennäisesti kuolleeseen aineeseen, mutta joka voi kehittyä tuhatvivahteiseksi elämäksi. Kiitävin ajatuksin hän etsii nimeä Jumalan hengen läsnäololle luonnossa.
"Oi, Eberhard-setä", hän sanoo, "mitä on työ? Onko se jumala? Onko sillä tarkoitus itsessään? Mainitkaa toinen!"
"En toista tiedä", vastaa vanhus.
Silloin löytää kreivitär sen nimen, jota on hakenut, surkean, monesti tahritun nimen.